Marin kanssa he eivät puhuneet tästä, se oli kuin mykkänä sopimuksena heidän välillään, ja niinpä piti Ulrik parhaimpana sanoa napsauttaa Tönulle itselleen siitä jonkun kerran. Saadakseen selvyyden, vapautuakseen sydäntä häiritsevästä epätietoisuudesta.
Hän teki sen lopuksi joulukuun ensimmäisellä viikolla. Prillupin pitkä, kaita selkä kääntyi pöytään päin, hänen toinen verille hieroutunut korvansa tuli, takaa näkyviin, käsi nousi lakinreunaan. —
"Odotahan vielä, Tönu!"
Kääntyminen vei aikaa. Vain silmät kysyivät pöhöttyneiden luomien alta. Kremer istui käsiinsä nojaten pöydän ääressä, hänen viiksensä liikkuivat hänen koettaessaan päästä leikillisen ystävälliseksi.
"Olisin jo kauan sitten halunnut kysyä: tulet tänne niin happamin naamoin, saatat minulle suurta tuskaa, — eikö maito enää tuota sinulle mielihyvää?"
Mies jäi tuijottamaan häneen, mutta näkemättömin silmin. Ja suu vaikeni, kädet riippuivat sivulla.
"Minun mielestäni sinulla ei pitäisi olla katumista, sinä voisit olla varsin tyytyväinen itseesi, joka toinen mies sinun sijassasi olisi tehnyt samoin."
Prillup vaikeni edelleen, katseen ja jäsenten pysyessä aivan rauhallisesti paikoillaan.
Kremer odotti; hänen kätensä leikitteli lyijykynällä, silmät mittelivät Tönun puoliturkin helmoja. "Voisithan puhua — olemmehan hyvässä sovussa keskenämme—."
"Olin sika", sanoi Prillup lopulta.