"Vai niin — vai sitä kuitenkin —?" Kremerin leuka nytkähti äkkiä ylös. "Kuinka niin — minkävuoksi sitten — —?"
"Olin suuri sika", vahvisti toinen korostaen vielä enemmän sanojaan.
Kremer katsoi vilkaisten häntä silmiin, ja ikäänkuin olisi niistä saanut vastauksen, nousi hän tukevine ruumiineen vaivalloisesti tuolilta. Hitaasti ensin hierottuaan käsiään pani vanha herra ne ristiluille, astui hyllyvin pyörähdyksin yli permannon, kunnes hän puoleksi sivuttain Tönuun jäi seisomaan tuolin taakse.
"En tiedä kyllä oikein, mitä sinulla lieneekään mielessäsi, ja jollet tahdo puhua juuri nyt — niin jääköön siihen, mutta katsos, rakas Prillup, jokaisella asiallahan ja jokaisella kaupalla tässä katoavaisessa maailmassa on omat pahat puolensa. Missä riemua, siellä murhetta — tiedät sen itsekin. Voin kuitenkin antaa sinulle hyvän neuvon murheeseen, todellakin hyvän neuvon, olen sitä itsekin koettanut. Katsos, Tönu: Jos minä olen joskus tehnyt pahasti — sitähän sattuu väliin, enkähän minäkään ole kaikkein viisain, tai kun minä suorastaan olen tehnyt pahaa — sitäkin sattuu, eihän herrakaan ole enkeli — — niin minä otan raamatun käteeni ja luen sitä niin kauan kunnes löydän sanat, jotka ovat suorastaan minulle tarkoitetut, jotka sopivat minulle niinkuin pitkä tukki sopii selkääni. Ja kun sitten olen lukenut ja vielä kerran lukenut, ja kolmannen kerran lukenut, niin on kaikki tuska pyyhitty pois kuten tomu kiilloitetulta pöydältä. Mutta sinun pitää lukea sitä, mitä sinulle on sanottu — ymmärrätkö, Tönu? — mikä erittäin on sinulle sanottua."
Maitomiehen turkki oli puheen kestäessä kerran kopissut, ilman että olisi voinut huomata minkäänlaisen liikutuksen alkua. Mies itse seisoi mykkänä, silmät permantoon päin. Nyt hän käänsi mutistelevaa suuta oikealle ja vasemmalle aivan kuin tahtoisi sylkeä, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä.
Kremer antoi hänelle runsaasti aikaa vastata, nojaten rintaansa tuolin selkänojaan, keinuttaen itseään ajattelevasti ja hiljaa. Mutta kun toinen ei sanonut sanaakaan, nosti hän äkkiä kuin unesta heräten päätään ja kysyi mumisten:
"Mitenkä hän sinulle sen vuoksi tuli niin rakkaaksi?"
"Ei tiedä —" alkoi Prillup, mutta jätti kesken ja painoi äkkiä silmänsä kiinni; molempien luomien alta juoksi siristen kuin elohopeaa poskikarvoihin. Sitten yht'äkkiä kääntyi ja läksi.
Hänen jälkeensä jäi nikotiinipilvi ja turkin haju.
Kolmastoista luku.