Tönu Prillupista tuntui heti kauppamiehenä oloaikansa alusta asti kuin olisivat ostajat olleet vähemmän hyvänsuopia häntä kuin hänen kilvoittelevia ammattiveljiään kohtaan. Epätietoiseksi jäi hän ainoastaan siitä, johtuiko voima, joka johdatti heidät hänen vankkureittensa joko oikealle tai vasemmalle puolen hänen kaupastaan vai hänestä itsestään. Mutta kun Prillup ei osannut syyttää voitaan eikä maitoaan, teki kaikki, mitä ymmärsi tehdä, jotta ne olisivat yhtä hyvät kuin toistenkin, ja kun hän kauppiaana arveli olevansa toisia viisaampi ja reippaampikin, niin jäi mies aivan neuvottomana pohtimaan hänelle täydellistä arvoitusta. Sangen usein täytyi hänen lähteä torilta viimeisenä hapanmaitokauppiaana ja jatkaa usein myyntiä kadulla — aina vieläkin, toisena vuonna. Toistui se, minkä hän oli huomannut jo torilla, hänen suhteessaan jälleenmyyjiin: nekin poikkesivat oikealle ja vasemmalle puolen hänen tietämättä minkä vuoksi; niiden joukossa, jotka pysähtyivät Tönun luo, oli velantahtojia ja velkaanjääpiä, joista hänen itsensä täytyi pysyä loitolla.
Haisiko kauppa vai kauppamies?
Vai haisivatko molemmat?
Ja mikä haju se oli?
Tönu piti vadit, voiastiat ja pytyt puhtaina säälimättä nuorikon käsiä; hän rajoitti kerta toisensa perästä parrankasvuaan; vaati valkean kaulahuivin ja hankasi kauniisti silmänsä puhtaiksi lähtiessään kapakasta eteenpäin; houkuttelevan hymyilevät kasvot olivat jo kaukaa hänellä valmiina — nopeasti ryhtyi hän toimeen, kun vankkurit olivat ajetut paikoilleen, samoin silloin, kun jätti kaupitsemisen jälleenmyyjille. Mutta mihinkä se kaikki olisi riittänyt aivankuin ilmasta tihkuvaa vihamielisyyttä vastaan, mikä heti leijaili hänen ympärillään, kun rattaat rämisivät kaupungin kadun kivitystä vastaan, kun torilla ensimmäiset ihmiset kerääntyivät maitomiesten riviin. Toisten liike menestyi hyvin, hänen ainoastaan kohtalaisesti.
Tämä pakoitti hänet tarkkaamaan ostajia, mutta sekään ei auttanut.
Oli niitä jotka katsahtivat häneen, myhähtivät ja menivät ohi; oli niitä, jotka tekivät sen totisin ja epämääräisin kasvonilmein, ja oli sellaisia, jotka jonkun kerran ostivat häneltä ja vasta sitten kallistuivat sivulle. Lyhyesti: oli sellaisia, joita ei hän itse, ja sellaisia, joita ei nähtävästi hänen kauppansa miellyttänyt. Ja kummatkin olivat valtavana enemmistönä toisten vankkureitten luona, jotka tulivat myöhempään, ollen tyytyväisiä sekä kaupantekoon että kauppamieheen. Ja niinpä kaupitteli Mäenkylä varmaan enemmän kuin kukaan muu niille, jotka eivät valinneet miestä eikä kauppaa ja ostivat vain kerran. Tönu jäi aina katkerana arvuuttelemaan, miksikä hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan olevat kilvoittelijansa, jotka hän tiesi voittavansa sekä näppäryydessä että nöyrässä kohteliaisuudessa, jättivät hänet muuten varjoon. Hän arvuutteli, mutta ei käsittänyt, eivät missään kohdin he olleet häntä parempia pään enemmänkuin kaupankaan puolesta. Sattuihan jokaiselle, että joskus voi epäonnistui, tai maito ei ollut hyvää, mutta kun senvuoksi rangaistiin, niin rangaistiin häntä eikä niitä toisia. Mistä ja kusta se ero? Mikä paha vainosi häntä salaa?
Mutta kun Prillup ei päässyt siitä selvyyteen sitä vähemmän, kun hänellä ei ollut mitään itsekohtaisia vihamiehiä, niin yritti hän puolustautua mahdollisimman monin asein.
Salaisen tunteen painostamana, että koko ilma on häntä vastaan, koetti hän kaikille, jotka joutuivat hänen kanssaan lähempiin tekemisiin, näyttää sovinnollisen mielen ohessa anteliasta kättä — yhtähyvin matkalla kuin kotona. Ammattiveljet, kauppiaat, teurastajat, kapakanisännät, tuttavat, tielläkulkijat — ne kaikki saivat pyyhkiä suutaan Prillupin viinaa ja olutta maistaessaan, ja ken kotoisista tuli Kurulle — kutsuttuna tai ilman — lähti sieltä täysin vatsoin ja kostutetuin kurkuin. Kaupungista teuraseläimiä vastaan tulleet teurastajat huvittelivat usein odotusaikanaan kapakassa pelaamalla korttia rahasta. Ollakseen heidänkin kanssaan hyvissä väleissä, antoi "laadukas Mäenkylä" houkutella itsensä joukkoon ja nousi melko harvoin voittajana pöydästä. Tönu ei unohtanut myöskään Sutsu-muoria. Matkustaessaan talvitietä Tapun kautta yli joen ja suon ja tietäessään, ettei Triinun suu ole väkeviin nähden sarvesta, pisti hän useammin kuin kerran mökin ovesta siistin pullon sisään. Korvaukseksi sai hän pari kertaa jauhonhienoa valkosta pulveria, salaperäisen makuista ja hajuista, katseita ja sanoja vastaan tehoavia, jotta hän sekoittaisi sitä väliin voin ja maidon sekaan.
Mutta vielä jotakin sovitettavaa ja masentavaa tuli lisäksi.