Salaisuus tuli julki.
Ei tiennyt Tönu eikä Mari, miten se sai alkunsa.
Nousi kuin sumu, näkymättä ja yhyttämättä. Ensikädessä tietysti kotipaikalla.
Vähitellen alkoi Prillup saada vihjauksia, unihoureissa, pisara pisaralta, hitusen kerrallaan — heidän silmäteräsistään, suunsopistaan, sieltä, mikä siellä vilahti säteen tavoin ja välkkyi kipunana, mikä veti ryppyyn puhujan huulen ja kipristi naurajan äänen — kauan ennenkuin näykkiviä ja vihjailevia sanoja alkoi livahdella suusta.
Kysyi Tönu vaimolta, oliko tällekin tehty salaisia viittauksia, Marin sormi raapaisi niskaa liinan alta ja silmä katsoi kieroon ja ajattelevaisesta liemipataan, kunnes suu viimein virisi ja vastasi haukotellen, että "kylläpä vain, kuinkas ei, olisihan se pitänyt arvata edeltäkäsin, onhan ihmisellä ruumis sielun verhona" ja siinä oli tyyneyttä, mistä toinenkin olisi voinut ottaa oppia.
Prillup tahtoikin, mutta ei voinut. Sisäinen tuki puuttui. Hän koetti kääntää päätään Jaanin tavoin, mutta unohti sen jälleen ja päästi sen painumaan alas. Hän koetti katsoa heitä urheasti silmiin, nauraen, huutaen, kehuskellen, mutta siinä oli jotakin tuimaa ja selässä tuntui kuin tikkujen ritinää sydäntä kiertäessä. Ja senvuoksi täytyi hänen heitä syöttää ja juottaa ja sanoilla silittää ja varoa loukkauksia, jotta he eivät pääsisi liian lähelle, jotta he eivät hänen kestäväisyyttään ylivoimaisesti panisi koetteelle. Sillä sitä tarvitsi hän paljon, varsinkin kun vielä kaupunkitielle ja kirkonkylään huhu levisi, mihin kului ihmeellisen vähän aikaa, aivankuin olisi Jumalan tuuli sitä itse kantanut.
Pistettiin säkkiin, mitä ilman saatiin, vieläpä mielihyvin, ja Kurusta tuli paikka, mihin kokoonnuttiin joukoittain, vaikka kyllä nuoriso, huvittelijoitten pääaines, ei tavannut talossa saman ikäistä naimatonta nuorisoa. Sillä talonväen salaisuus ei tuottanut kenellekään päänvaivaa. Se oli vain asia, mikä antoi hauskan tilaisuuden kahista ja pistellä selän takana. Ja iäkkäämpien kyläläisten joukossa oli epäilemättä vaimoja ja miehiä, jotka mielessään olisivat vaihtaneet Marin ja Tönun kanssa. Kurun väkihän menestyi silminnähtävästi hyvin. Olisi voinut vähemmänkin hyvin menestyä.
Voitiinhan ajatella toisinkin, ja Tönu huomasi, että niin tehtiinkin, mutta niinkauan kuin Kurun perheen kanssa seurusteltiin ystävällisesti, oli Tönun mielestä jotakin korjattu, jotakin voitettu; ja hänen sydämensä tunsi huojennusta, kun he jälleen tulivat, kun tulivat iloisina, kun tulivat soittaen ja laulaen.
Mutta hänen korviensa ympärystä alkoi hopeoitua — yhtäkkiä, saman talven aikana. Ja hänen kätensä alkoivat häilähdellä, silmänsä räpytellä ja ennen niin hitaat liikkeet tulivat malttamattomiksi ja äkillisiksi. Mari yhytti hänet väliin maksupäivien edellä rahoja lukemasta, hänen kätensä värisivät, pöyhötellen pöydällä olevaa pikku pinoa yhä uudestaan sekaisin, eikä yhteenlasku edistynyt eikä edistyneet asiat.
Liikkeensä sujumisesta ei hän vaimolle tehnyt paljoakaan selkoa. Marin usein toistuva erillään olo auttoi häntä suuresti; mutta muuten, erittäin viinapäissään, näytti hän nuorikon läsnäollessa yritteliään tyytyväiseltä ja toivorikkaalta, vaikkakin suu saattoi hetkeksi erehtyä sanomaan totuuden. Hän piti hyvin huolta siitä, ettei vaimolta eikä lapsilta puuttuisi mitään, mitä perheenpään varojen mukaan piti oleman.