Prillup istui aivan hiljaa hautoen ajatusta: Hän löi minua — hän ryhtyi vastustamaan minua väkivalloin! Ei vihaa, ei katkeruuttakaan, ainoastaan outoa ja masentavaa, kalvavaa tuskaa tuotti se tieto. Viinanhöyrystä oli hänen päänsä selvinnyt — nopean iskun sattuessa, mutta se pää tuntui voimattomammalta kuin ennen, hän tiesi ainoastaan, mitä oli tapahtunut ja että siihen täytyi tahtoen tai tahtomatta sovittautua. Mutta äkkiä johtui Tönun mieleen muuan menneenkesäinen tapaus.
Hän käski silloin Marin tappaa pöydälle lentäneen koin. Mari avaa ikkunan ja alkaa ajaa elukkaa paperilehdellä ulos.
"Miksi et purista sitä kuoliaaksi?"
"Kuinkas minä sydäntäni — tämä niin pieni ja minä niin suuri!"
Ja yhtäkkiä välähtää Prillupin aivoissa kirkas salama: Jos se hänen uskonsa on, niin — niin hän on lopultakin oikeassa! Ja nähdessään asian nyt tässä uudessa valossa nousee herjattu mies istuimelta ja syöksyy herjaajan jälkeen.
"Mari, Mari, älä mene siten!"
Varmaankin on hän istunut liian kauan, menijää ei ole enää pihassa eikä pihan läheisyydessäkään, hänen täytyy juosta yli lumisen radan karjalaitumen kukkulalle ja pimeys on suuri.
"Mari — Mari hoi!"
Mutta hänelle ei vastata. Ja silmä ei erota. Ja hänen jalkansa on matkanväsymys ja viina heikontanut.
Mutta hän ontuu edelleen, uljaasti eteenpäin Kruusimäen lähettyvillä, ammentaen kestävyyttä äkkiä tuikahtaneesta toivon puuskasta: Ehkä tulee takaisin! Niin, niin — ehkä tulee tänä päivänäkin takaisin.