Mutta pyydettyä ei tule näkyviin. Eivät tähti- eikä tulisilmät vilku, mykkää lunta sataa, ääni hukkuu kuin pussiin. Tuo musta, mykkä elottomuus on etsittävän nielaissut.
Ja nyt katoaa maa Prillupin jalkojen alta, hän horjahtaa kyykylleen havaitsematta kuoppaa ja lyö päänsä kiveä tai puuta vasten. Heikosti huumaantuneena jää hän siihen, silmillä lunta, mikä tuntuu hänestä lämpöiseltä. Hän ojentaa jäseniään ikäänkuin kohentaen niitä lepoasentoon, ja polvista pitkin tuskaisia suonia ylöspäin alkaa virrata suloinen toive: Siihen jäädäkin ja antaa sataa kiinni maahan!
Mutta hän nousee kuitenkin, sillä — hevonen on valjaissa pihassa. Ja talo on yksin. Ja lapset nyyhkivät. Ja huomenna on taas työpäivä. Kopeloiden ja kompastuen etsii hän tietä takaisin läpi tihkuvan sateen, mikä ajoittain salpaa hengityksen ja olisi niin sopiva hautaamaan koko ihmisen.
Prillup ei syö illallista, antaa ainoastaan lasten syödä ja tyytyy itse viinaan, mitä hän juo kaapin oven varjossa suuren tuopillisen.
Saadakseen rauhallisen yön. Pakoittaakseen vaikenemaan kaiken, mikä tahtoo huolestuttaa ja pistää.
Mutta uni kieltäytyy kuitenkin tulemasta, suuta ja päätä kuumottaa tuska, selässä käy kylmät väreet. Tönu kutsuu lapsia sänkyynsä makaamaan, äidin tilalle, on lämpöisempää ja rattoisampaa. Juku tulee yksin, Anni ei viitsi. Ja isä syleilee häntä ja silittää hänen päätään, ja sitten nukkuvat he tyytyväisinä selkä selkää vasten. Jokunen tasainen nyyhkytys kuului vielä Annin vuoteesta, ja sitten hiljaisuus sulaa mustaan pilkkopimeyteen. Vain eteisessä humisee salaperäisesti.
"Isä!"
"Mitä sitten?"
Kuiskaus vastaa kuiskaukseen.
"Tuleeko hän vielä takaisin?"