"Kas niin, Kurun emäntä, se on meillä jo suvussa," lopetti Jaak tavallisesti jokaisen kiitospuheensa, mutta unohti selittää, miten se rotuominaisuus ilmeni hänessä, jonka täytyi moukaroida ja puhua Juhanin palkeisiin ja paperille panna kolme ristiä.
Juhani nauroi väliin, väliin torjui kiitokset ja ojensi, mutta väliin punastui noenkin läpi, ja erittäinkin nähdessään Kurun nuorikon kuuntelevan sedän loruja aivan totisena ja erittäinkin hänen joskus ajattelevasti katsoessa kieroon.
Ja hohtavan raudan lentäessä ahjosta alasimelle ja vasaraniskuista tyrskäessä ja tulta sylkiessä ja varsinkin sen taipuessa ei jättänyt Söra setä vesiharmaitten tappisilmien sädehtiessä sanomatta miehestä henkevää vertausta:
"Niin, niin, nuorikko, katsohan vain: noin kesyttää hän nuoret sydämetkin! Olkoon kuinka kova ja jäykkä tahansa — helottamaan panee, taipumaan saa ja renkaaseen takoo! Ei ole maailmassa naissydäntä, joka ei tämän pojan kädessä pehmentyisi, niin niin!"
"Kylläpä sinun juttusi luistavat!" nauroi siihen tavallisesti toinen. "Ne taltuttavat iskuthan annat itse, minä vain autan hiukan jälkeenpäin."
"Minä? — minä lyön litteäksi kaikki, mikä alle tulee — onhan minulla tietysti voimaakin enemmän kuin sinulla, — mutta muoto — mistäs muoto tulee! — Eläkä sinä, Kurun emäntä, luule, ettei hän muuta saa toimeksi kuin hevosenkenkiä ja äkeenpiikkiä — sanonpa, hän valmistaa sinulle vaikkapa revolverinkin jos vain tilaat sen!"
Kurun nuorikko jätti revolverin tilaamatta, tyytyen näkemään nuoren sepän mestaroimassa hevosenkenkiä ja äkeenpuolikoita. Juhanin liikkeissä oli jotakin mikä kiihoitti, jotakin, mikä rauhoitti, teki iloiseksi, samantekevää, mitä hän muovaili vasarallaan. Hänen nahkaesiliinassaankin oli jotain ilahduttavaa ja viihdyttävää aivankuin luotettavan ihmisen kasvoissa, ja hänen laskea kalkahuttaessaan taas vasaran jonkun iskun jälkeen alasimelle oli äänessä vakuutta ja lujuutta. Mari teki vasta lähtöä miesten tullessa hevosineen tai työkaluineen niin että tila kävi ahtaaksi, mutta välistä ei hän silloinkaan hennonnut jättää näkemättä, kuinka Juhan vielä leikkasi kavion ennen kengittämistä, kuinka lastut lensivät ja kavionpohja tuli uudeksi.
Saattoihan kyllä sattua, että jotakin vilahti miesten silmissä heidän havaitessaan hänet siinä, mutta heidän suunsa piti aisoissa jokin sulku, mikä Marin persoonasta huokui, ja niin läksi nuorikko niinkuin oli tullutkin, ja jos häntä halutti ja aikaa riitti, niin katsoi kuinka naulat taottiin kavioon ja niiden päät katkaistiin — saattoipa katsoa kahdenkin hevosen kengittämistä. Hän voi nauraa ja olla totinen vastatessaan lörpöttelijöille, varmana siitä, että he kaikesta huolimatta kosiskelivat hänen kannatustaan, puhuivatpa sitten keskenään selän takana mitä tahtoivat.
Mutta Juhan, pitäen arvossa harrastuksen, mitä Kurun emäntä osoitti hänen taidolleen, tottui kesän kuluessa käymään yksinkin Kurussa. Hän tuli soittokonein ja ilman, tuli isännän ollessa kotona, ja hänen ollessaan kaupungissa.
Aina hän telmi lasten kanssa, teki koiralle ja kissalle monet kepposet, ja mitä hän nuorikon kanssa veisteli kosketteli tavallisesti arkielämää, ja mitä tavallisempaa se oli, mitä joutavampaa, sitä vilkkaammaksi lämpeni veistelijä, ja joku juttu aivan suli hänen suussaan.