Välistä kävi aika myöhäiseksi, lapset olivat jo pujahtaneet sänkyyn, yhtäkkiä tunkeutui outo hiljaisuus heidän välilleen, kunnes vieras kysyi:
"Pitääkö minun nyt mennä kotiin?"
Ja emäntä vastasi:
"Kyllä vain, nyt pitää sinun mennä kotiin."
Juhan läksikin, mutta etsi ensin oikein kauan lakkiaan.
Neljästoista luku.
Mäenkylän herran sydämen pohjaan jäi tietty tuska kaivartelemaan sen jälkeen kun hän oli maitomiestään tämän tuskaisen mielen vuoksi niin veljellisesti haastatellut. Tuntui nyt siltä kuin asioissa, jotka hänestä piti oleman järjestyksessä, tuntui nyt kun hän oli nähnyt Prillupin kyyneleet, niissä olevan jotakin, joka vaati sovitusta, ja hän alkoi sitä hiljakseen etsiä. Ensin astui hän pari tuntia seinästä seinään, sitten vei harkitsevan päänsä kovaan talviseen säähän, ja kun hän langassaan yhä vielä huomasi epätasaisuuksia, niin kysyi illalla kynttilän valossa raamatulta neuvoa.
Ja raamattu antoi. Antoi niinkuin aina. Hiukan selailtuaan Kremer löysi paikan, mikä oli hänelle kirjoitettu.
Sen tuntea ja tunnustaa voi ainoastaan ihminen, joka vilpittömästi istui oikeutta itsensä kanssa ja asian ytimeen tahtoi tunkeutua, sillä luku oli kuningas Taavetista, Hitin miehestä Uriasta ja tämän vaimosta Batsebasta — luku profeetta Naatanin puheesta, rikkaasta miehestä, jolla oli sangen paljon lampaita ja karjaa, mutta joka ei hennonut ottaa näitä vaan läksi ja otti köyhän miehen ainoan pienen karitsaisen, ja valmisti siitä ruuan matkalaiselle, joka oli tullut tämän luo.
Ja jotta ei säästäisi itseään, luki Mäenkylän herra paikan, missä oli kirjoitettuna, kuinka kallis se karitsainen oli köyhälle miehelle, kaksikin kertaa — hän luki, että sama mies oli ostanut karitsan ja ruokki sitä, jotta se hänen ja hänen lastensa luona kasvaisi, ja se söi hänen palasestaan ja joi hänen maljastaan ja makasi hänen sylissään ja oli hänelle kuin tytär.