Mutta sitten pani Kremerin herra nenälasit raamatulle, nousi vaivalloisesti vuoteesta ja alkoi raskain askelin jälleen kävellä, ryhtyen ajattelemaan, erittelemään ja selvittelemään lukua, minkä oli lukenut.
Ja jotta huoneet eivät olisi niin hämärät ja vaiteliaat, kiersi hän pesutelineessä olevan pelirasian kilisemään, sytytti toisessakin huoneessa kynttilät palamaan, ja jotta ajatukset olisivat hauskemmat, pisti yöpöydällä olevasta rasiasta aika ajoittain karamellin suuhunsa.
Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin ajattelijan pää selkisi, rinnan samalla keventyessä. Kremer hengähti äkkiä niin, että viikset vapisten ponnahtivat ylöspäin, kuivasi otsaansa nenäliinalla ja hymyili.
Jumalan kiitos, kohta ei kuitenkaan aivan soveltunut hänelle! Vertaus ontui, ontui huomattavasti hänen edukseen! Vanhan Taavetin rinnalla ei syntisen Kremerin tarvinnut painaa silmiään alas.
Oli totta, että Kremer oli ottanut köyhän miehen karitsaisen, mutta oliko hän tehnyt sen varkain, paatuneesti kavaltamalla miehen, väkisin ja korvaamatta? Ja olihan se karitsainen jäänyt puoleksi kummallekin — riemuksi molemmille, jota vastoin Taavetti, säikähtämättä veritekojaan, tarkoitusperänsä jouduttamiseksi, halutun teki ainiaaksi omakseen. Ja missä sitten olivat ne Kremerin "monet lampaat ja karjat", jotta hänen menettelynsä voitiin heittää samaan vaakakuppiin kuin vaimoilla ja jalkavaimoilla niin runsaasti siunatun kuninkaan? Ja lopuksi: mistä saattoi ottaja tietää, että siitä on vahinkoa antajan sielulle.
Mutta Ulrik von Kremer ei suinkaan tahtonut pitää itseään syyttömänä. Hän oli lähimmäiseltä ottanut jotakin, mikä oli tappioksi tälle — se tosiasia pysyi. Nyt oli vain koetettava saada selville, miten sovittaa Korkein tuomari ja korvata vahinko lähimmäiselle, jotta pääsisi lievemmin rangaistuksin.
Mitä tuli jälkimmäiseen, niin ei se voinut Kremerin mielestä tulla liian vaikeaksi.
Suurta syntipukkia Taavettia nuhdeltiin vain yhden lapsukaisen murhasta, vaikka hänellä niitä oli runsaasti. Piti kai riittämän, jos Kremeriltä kuten pieneltä hairahtujalta, lopetettiin joku vanhempi lehmä suu- tai sorkkatautiin. Voisihan ehkä joku hevonen tai härkäkin vielä joutua tuhon omaksi — mutta ei enempää. Sillä katumuksessa — Ulrik toi työhuoneesta allakan — vilpittömässä katumuksessa ei hän tahtonut jäädä jälkeen Taavetista.
Niin — Kremer katsoi kalenteria — tänään oli keskiviikko, neljän päivän perästä oli siis uuden kuun ensimmäinen pyhäpäivä ja saksalainen jumalanpalvelus kirkossa: hän ajatteli mennä ripille. Ja rukoilla lupasi säännöllisemmin kuin siihen asti, ja olisi ollut valmis paastoamaankin kuten Taavetti, jos hänen uskonsa olisi sitä vaatinut.
Hän alkoi jälleen kävellä edestakaisin tullakseen päätökseen, miten jakaa Prillupille oikeutta. Eteisessä haukkui Sultan, hänen valpas pihavahtinsa, ja Kremer tunsi epämääräistä lauhtumusta sydämessään ja rohkeni katsoa milloin mistäkin ikkunasta, nenä aivan kiinni ruudussa aika ajoittain pimeyteen, mitä hän muuten ei tehnyt, varsinkaan ei viime aikoina.