Hän puhui pehmeästi, melkeinpä veljellisesti, selittäen, ettei hänen talonpitonsa kannata sillätavoin. Vuosi oli ollut peräti huono, perunoita oli myyty naurettavan vähän, heinäsato sellainen, ettei tiennyt, miten sai suuren karjan talven yli elätetyksi, ja navetan suurennus ja tallin korjaus oli tuottanut menoja. Huolissaan mainitsi vanha herra myöskin omat velkasitoumuksensa, omat koronmaksunsa.
Mutta maitomies vastasi, että vuosi oli hänellekin vaikea. Maito vetistä, voita vähän, ostajat juonikkaita.
No, eikös hän ollut ehtinyt jo saada jotakin kootuksi itselleen, jotta voi siitä siepata ahtaana aikana?
Mutta sen kysymyksen Prillup sivuutti ja teki ehdotuksen, jota toinen kaikkein vähimmin oli odottanut: Eikö herra voisi hiukan helpottaa hintaa?
Kremer jäi hetkeksi aikaa aivan vaiti. Senjälkeen sanoi hän ottavansa Tönun jutun pilapuheeksi. Ja sitten palautti hän ohimennen mieleen alkuperäisen lainan, johon nähden hän yhä edelleenkin tahtoi olla kärsivällinen.
Prillup näytti ikäänkuin häpeävän vaatimustaan sekä hoitamatta jäänyttä velkaansa, sillä hänen kasvonsa kävivät yht'äkkiä mustanpuhuviksi ja ääni teräväksi. Olkoon, hän ei ryhdy tinkimään, vajauksen maksaa hän lähimpänä maksupäivänä!
Ehkä hän saisi sen jo varhemminkin — kesärengeille on vielä maksettava palkka, vuosipalkolliset ovat joka päivä mankumassa — — Kremer vain vihjaili, käsi lujasti leuan ympärillä.
Hyvä on, siis aikaisemmin!
Tönu läksi jättäen sillä kertaa jälkeensä sikunaviinan hajun.
Ja Kremerin käsi kohosi leualta otsalle.