Kahden viikon perästä toi maitomies rahan, mutta tuskin puoltakaan vajauksesta, ja herran nostaessa vähän silmiään, örisi hän: "Enempää ei ole!" Ja vaikka toinen ei avannutkaan suutaan täräytti rystysensä pöydän laitaan tiuskaisten: "Ymmärrätkö, enempää ei ole!"
Sen ohessa tuntui Kremerin kasvoilla lämmin viinan löyhkä, paperirahoistakin tuntui se tuoksahtavan, ja kun Tönu — hän oli täydessä matkapuvussa — kääntyi vaivalloisesti oveen päin, kävi ilmi, etteivät hänen jalkansa olleetkaan vakavat, sillä kerran horjahti hän olkapäineen seinää vastaan. Sitten kuului pimeästä eteisestä vielä kopinaa, kunnes ulko-ovi menijän jälkeen jysähti kiinni, niin että konttorin akkunat tärisivät. —
Prillupin kuorma oli valmiina maitokamarin edessä, hän otti ohjat ja heittäytyi rekeen. Talvitietä käytettiin jo, suon ja joen yli vievä jääsilta jo kantoi ja maa oli parahultaisesti lumen peitossa. Kremer, joka seisoi salin akkunassa, näki reen kuten hämärän pölkyn luikuvan karjatarhan portista yli himmeästi häämöttävän pihamaan kadotakseen rämeikön notkoon. —
Pariin tuntiin ei Prillup liikuttanut ohimoitaankaan. Hän voisi huoletta torkkua ja puoliunessa keinua, sillä Jaska raudikko tunsi tien ja vilun eikä ollut pitkäkyntinen. Tönu alkoi virota vasta sitten, kun maantietäkin oli jo hyvä pätkä selän takana, kun lähempänä kaupunkia yhä useammin alkoi tulla vastaan matkalaisia, jotka hoputtelivat hevosiaan, ja kirkas täysikuu aika ajoittain pilkisti hajanaisten pilvien raosta. Jaska hirnui äkkiä: edellinen valittavana olevista yömajoista läheni.
Se oli suurempi kuin toinen, ja Prillup, ehdittyään perille, astui sisään tarkastaakseen paikkaa. Väliin sattui nimittäin, että laajempien tilojen etsijöitä oli tullut liikaa taikka rähisijät eivät antaneet leporauhaa; silloin täytyi ajaa hölkyttää kolme virstaa eteenpäin.
Kapakka oli täynnä kansaa, istuttiin ja seistiin, täytyi aivan sipristellä silmiään, ennenkuin kasvot näkyivät sauhun keskestä. Mutta juopottelevien tiheimmästä ryhmästä — Tönu tunsi enimmäkseen lähiseudun pojat — erotti hän kahdenlaista meteliä, pöytäkunta näytti olevan jännityksessä. Myymäpöydän takana oleva kapakoitsija piti silmällä erästä nurkkakuntaa. Siellä huomasi Prillup Pugin Vilhelmin ja ymmärsi.
"No, aletaankos?" huomautti samainen vaaleaverinen nuorimies yhtäkkiä suoristaen pitkää, notkeata ruumistaan; hänen kasvojensa ilme oli nöyrä ja asiallinen.
Kun vastausta ei kuulunut, otti Vilhelm pöydältä kumpaankin käteensä täyden olutpullon, astui keskelle huonetta ja priiskoitti siitä jokaiseen ympärillä olevaan aika suihkun. Hetkistä myöhemmin oli täysi tappelu.
Prillup näki, kuinka nokkelasti kapakoitsija poikineen noppi pöydältä pulloja ja laseja — keskellä sakeinta nyrkkisadetta — sitten pujahti hän poskeaan kuivaten ovesta ulos.
"Mäenkylä, piru, mihinkäs ryömit?" puhki joku hänen jälkeensä, "repäisepä kori olutta kuten viimeinkin; ja meidän pojat eivät anna käpristää sinulta hiustakaan."