Mutta Mäenkylä arveli tänään parhaaksi kääntää selkänsä niin vilkashenkiselle yömajalle ja pian ravasi Jaska yli laakean selänteen jyrkkää pengermikköä kohti, jonka alla oli seuraava kapakka, toinen pää melkein rinnettä vastassa. Pohjanpuoleisella taivaalla näkyvä punertava kuumotus — kuun välkkyvien säteiden valossa tulivat laakson tornitkin näkyviin — ilmoitti jo, missä kaupunki oli, sinne oli kuitenkin vielä kymmenen virstaa.
Törmän alapuolella olevan kapakan edessä oli kolme hevosta päät nuokuksissa. Yhdellä oli ajoreki perässään, kahdella tyhjät työreet. Oli mahdotonta nähdä likaisen lasin läpi, mutta sisältä ei kuulunut varsin paljon puheensorinaa, mikäli sitä voi erottaa, ja Prillup päätti heti ajaa kuormansa riihen luo, jonka portista juuri tuli askarteleva kapakkapoika lyhtyineen. Neljät rattaat toritavaroineen ja pari maitorekeä oli siinä kyllä,jo ennestään, mutta niiden kanssa voisi sopia: levähdyspaikkaan oli turvauduttava, muuten istua kökötä koko yö. Ja leipäpussi kainalossa astui Mäenkylä sisimmästä ovesta kapakkaan, hoidettuaan ensin ruunansa.
Siellä lörpötteli ja tupakoi sovinnollisia ihmisiä. Kapakoitsija, joka ojensi tulijalle toverillisesti kätensä, suositti hänelle myymäpöydän sivussa olevaa pientä huonetta, mutta Prillup kuultuaan, että hänen Kurgsalusta ja Liivasta olevat ammattiveljensä olivat jo siellä, samoin muuan Tapun mies vaimoineen ja vielä joku kirkkokunnan ukko tyttärineen, arveli suuren tuvankin olevan hänelle kylläkin hyvän ja asettui ottaen syötävää mukaansa pitkän pöydän nurkkapäähän; seinänpuoleinen penkki oli vielä melkein tyhjä. Tönua miellytti suuresti se, ettei hänellä ollut yhtään tuttavaa tässä suuressa tuvassa: häneltä puuttui tänään halu puhua joutavia eikä hänen naamansa taipunut nauruun. Leipäpussi ja takki joutuivat syönnin jälkeen päänalusiksi, vaatteet ja turkki riittivät peitteeksi ja kyljenpehmennykseksi, ja Prillup oikaisi ruumiinsa suoraksi penkinpäähän.
Mutta uni ei tullut. Kotoisesta viinahöyrystä, mikä oli matkalla haihtunut hänen päästään, oli vereen jäänyt epämääräisen pelon sekaista, sydäntä kiertävää kiihkoa, mitä juotu viinakaan ei lauhduttanut. Jokainen ympäristöstä kuuluva kovempi ääni vihloi ja pisteli häntä, pani käden tai jalan säpsähtämään, ja ajoittain tuntui siltä, kuin liikkuisi penkki hänen allaan tai penkin alla permanto. Ja uhkauksia leijaili ilmassa, ja vaino väijyi nurkassa, ja kaikki ne vieraat ihmiset, jotka siellä nauroivat ja kinailivat, olivat ikäänkuin salaa lepääjän vihollisia. Tönu oli ehdoin tahdoin nukkuvinaan, jotta joku ei tulisi ja tahtoisi häntä juttelemaan kanssaan, sillä hänkin oli vihamielinen heitä, erittäinkin myymäpöydän edessä seisovia huolettomia naurajia kohtaan.
Kapakkavieraita tuli ja meni.
Prillupin ohi kuljettiin, ja joka kerran tuntui hänestä, kuin sattuisi jokaisen katse häneen. Pöydässä, lähempänä ja edempänä, syötiin ja juotiin, ja hänen mielestään oli kuin näkisi hän silmäluomien läpikin heidän vastenmieliset kasvonsa. Ottamatta kuuloonsa, mitä siellä löpistiin, vaivasi häntä kuitenkin pieni epäilys, että jotenkuten siellä vihjailtiin hänen asioistaan. Ja äkkiä terottui korva. Joku virkkoi:
"Mari". Puhuttiin mumisten ja kikatettiin. Ja sitten sanottiin "Tönu."
Ei, Prillup ei erehtynyt. Puhujat istuivat aivan hänen lähellään, heidän salakähmäiset katseensa pistelivät hänen niskaansa. Ääniä — niitä oli varmaankin kolme — hän ei tuntenut, ei ainoatakaan. Ja nyt kuului erään suusta aivan selvästi, pilkaten ja matkimalla:
"Mann, ota pian puhdas paita yllesi — katsos, ukko tulee taas happomarjapensaitten välistä!"
Tyrskyttiin.