"Jäikö sulle vielä toisia sisaria kotiin?"
"Jäi kaksi."
"Sinua nuorempia?"
"Toinen nuorempi, toinen vanhempi."
"No, kuinka hän sitten sinut otti heidän väliltään?"
"Liina ei ole vielä päässyt ripille ja Tiina ei lähtenyt."
"Mutta sinä läksit?"
"Jonkun piti lähtemän — hänellähän oli jo Leenun lapset."
"Vai niin, vai niin", mumisi herra kuivasti ja asiallisesti.
Kun Ulrik von Kremer senjälkeen oli joutunut rakennuksen toiseen siipeen, kiintyi hänen katseensa, hänen hieroessaan sormenpäillään ohimoitaan, hetkeksi suureen kirjoituspöydän haalistuneessa verassa olevaan mustetahraan. Ulrik von Kremerissä heräsi tunto, että on tyhmyyksiä, joita ei kaksipäiväinen sadekaan voi huuhtoa pois, varsinkaan kun ihminen ei ole vapaa "plebsillisistä taipumuksista". Ja samassa nosti hän silmänsä mustetahrasta ja katsoi pienenlaista mustunutta öljymaalausta, joka riippui siinä hiukan surkeassa valaistuksessa toisen samanlaisen rinnalla. Tuo sana oli nimittäin kerran livahtanut äidillisellä huolella tuon kunnianarvoisan, naisen patriisimaisen korkean ylähuulen alta.