Puoli tuntia myöhemmin istui herra von Kremer ruokapöydässä ja neitsyt
Vilhelmina palveli häntä.
Yhtäkkiä jäi viimeksimainittu kuuntelemaan ja hänen kuunnellessaan nousivat hänen hiuksensa pystyyn, ja huulet kuiskasivat: "Jeesus!" Sitten mennä humisti hän pois lainehtiakseen hetken perästä takaisin, kitisevä laatikko kädessä niinkuin suden kynsistä päässeellä karitsalla.
"Ne ovat nyt jo niin 'frekkiä', niin hirveän 'frekkiä!' Minä näin jo kohta hänen astuessaan sisään, että se oli frekki ihmisenluoma! — Tietääkö herra mitä hän teki? Istui yhtäkkiä soffalle, ojensi jalkansa suoraksi, venytteli itseään ja sanoi: 'Oi jukoliste, kyllä siinä olisi hyvä laiskotella! — Minun nähteni, minun kahden silmäni nähden istuu hän soffalle ja sanoo: Oi jukoliste, kyllä siinä olisi hyvä laiskotella!'"
Kun onneton taloudenhoitajatar loukkaantuneena asettaa kilisijän taakse nurkkapöydälle, liikuttaa hänen isäntänsä hitaasti leukaluitaan, nielasee suuntäydellisen ja huomauttaa:
"Niin, ne ovat niin tyhmiä ne kyläläiset, niitä pitää opettaa."
Illalla karjatarhassa, kun Kremerin herra joutui voudin emännän kanssa puheisiin, virkahti hän muun muassa: "No, meillä on jo nyt uusi lypsäjä Kain sijasta —."
"Niin, annoin tuon tulla, on niinkuin siistimpi kuin joku muu", vastasi lypsypäällikkö.
"Minun akkunani on se pessyt sievosen puhtaiksi, paremmin kuin Kai; voitte vastakin kutsua hänet pesemään ja kuuraamaan." Ja herra von Kremer johti jutun vasikoihin.
Kolmas luku.
Seuraavina päivinä on kuivaa ja Mäenkylän herra käy taas säännöllisesti lypsyllä, väliin kaksikin kertaa päivässä. Hän ilmestyy aikaiseen päästäkseen näkemään myöskin kaivonaltaalla tapahtuvan, lypsyn edellä käyvän juottamisen. Kuinka ne veden paisuessa täyttävät sinne ja toinen toistaan puskevat, kuinka ne kiskovat, kuinka vesi hulahtaa alas niiden kaulassa, ja kuinka ne huitovat hännällään, miten niitten sieraimet puhisevat, kellot kalkattavat — tämä kaikki on hänestä kuin eloisaa näytelmää, yhtä elävää kuin draama, johon hän ei hennoisi vaihtaa niitä siellä kaupunginteatterissa, mihin hän pari kertaa talven kuluessa eksyy, yhtävähän kuin möyryävää sonniaan kaikkein parhaimpaan orkesteriin. Ja kun ne senjälkeen märehtien ja uneksien seisovat hajallaan suuressa pihatossa, ja sinne ja tänne utarien alle ilmestyy valkea kiulu ja kymmenen vapauttavaa, helpottavaa sormea, niin kulkea viipottaa Kremerin herra ympäriinsä niitten välistä auttaen lypsäjiä peloittelemalla kepillään kärpäsiä lehmien etulavoilta ja vetää nautinnolla keuhkoihinsa tuoksua, mikä niitten suista, nahasta ja lämpimästä maidosta imeytyy ilmaan. Kauemmaksi aikaa pysähtyy hän lopuksi korvon luo, missä Reemetin emäntä istuu sukankutimineen jakkaralla pitäen silmällä lypsyn kulkua, ja on valmis antamaan isännän tiedusteluihin kaikkein laajimmat vastaukset. Ja kun he rupattelevat, tulee Tiiu, tulee Truutu, tulee Madli, tulee vielä eräs mummo ja vielä eräs nuorikko tyhjentämään kiulunsa vaahtoavan siivilävaatteen helmaan. Eräs näistä on uusi, tämän käsiä katsoo herra joskus ja luo hänen jälkeensäkin vielä tutkivan katseen.