He eivät sitä suuresti huomaa. Hän ei nähtävästi ole niitä saksalaisia herroja, joita kohtaan tunnetaan oikeata saksalaisherran pelkoa. Sen huomion näyttää uusikin palkkalainen tehneen, se sieltä Prillupin mökistä, sillä karjapiika nauraa, että kun ukko eräänä päivänä oli risteillyt ohitse, oli Mari pärskähdyttänyt hänen jälkeensä Kriimikin utareesta maitosuihkun, josta oli pitkän takin häntään jäänyt kuin valkea nappirivi. Hän oli kyllä kerran katsonut olkansa yli, että mikä siellä purskahteli, mutta oli mennyt menojaan. Ainoa, joka herraa pelkää, on paimen Toomas, mutta hänen vaimonsa onkin jo viidennessä lapsivuoteessa.
Ja kun kiulut vaahtoavat, korvo täyttyy ja Kurun emäntä vetää tyttöjen työntäessä takaa käsikärryillä puhtaita pyttyjä karjokyökistä maitokamariin, alkaa karjamaan harjanteelta näkyä mies, jonka heikotkin silmät jopa kaukaakin tuntevat. Sen miehen nenästä pitää nimittäin näkymätön käsi kiinni ja sysää sitä säännöllisessä tahdissa ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle. Ja kauempaa katsoessa näyttää kuin olisi kaulakin kulunut niin pieneksi, että sen yläpuolella olevan heiluvan pään täytyisi pudota maiskahtaa maahan.
Samainen mies astuu väentupaan, jonka katon alle maitokamarikin on sijoitettu, ja jos korvon tulo viipyy, niin ilmestyy hän myöskin väliin tarhaan katsomaan lypsyn loppua. Se on Kremerin herralle merkkinä ruveta lähtöä tekemään. Eipä juuri siksi, ettei hän tätä sietäisi — ei, hänhän on kaikin puolin tarpeellinen ihminen — mutta hänen tervehdyksessään on jotakin, joka mieluummin voi jäädä näkemättä. Yhdeksän vuotta sitten, kun näkymätön käsi ei vielä ohjannut Kurun Jaanin nenää, otti Kremerin herra hänet monta kertaa hyvällä mielellä yksityisesti puheilleen; siis oli Jaanin tervehdys silloin vielä aitoa sekä äänensoinnun että silmänäön puolesta.
"Kunpa minä tietäisin, mihin se mies rahansa kaivaa!" alkaa Jaan emännälle kun oli "hyvän päivän" asemesta "terveeksi" sanonut. "Kokoaa ja kokoaa — eikä sitä missään huomaa! Muissa moisioissa, ystäväiseni — —."
Mutta Jaanin jutut, jotka rahasta alkavat ja rahaan loppuvat, tuntee emäntä niin kylliksi, että hän kiittää onneaan, kun korvo nostetaan olkapäille. Maitohuoneesta, jossa hänen on mitattava maito ja kirjoitettava kirjaan tuoppimäärä, pääsee hän pian.
Ja niin lykkivät päivät toinen toistaan, ja Kremerin herra käy ahkerasti lypsyllä, ja vanhojen lypsäjien joukossa näkee hän myöskin aika-ajoin sen uuden, joka oli pessyt hänen akkunansa niin sievoisen puhtaiksi. Mutta eräänä aamuna huomaa hän sen uuden sijasta toisen lehmän alta: Pajusen Juulan, Marin naapurin.
"No, mikä Maria vaivaa?"
"Hyppyset sillä oli kipeät — pyysi minun tulemaan tänään."
"Hyppyset — vai niin? No, sepä on koko rouva!"
Iltapäiväisellä kävelyllään on herra von Kremer niin ajatuksissaan, että hän yllättää itsensä Kruusimäeltä vaikka oli aikonut mennä karjakartanolle. Vainiolla, Prillupin portin edessä pelataan keilaa. Lyömässä ovat Tönun lapset ja näiden uusi äiti. Kaikki kolme, mutta erittäinkin äiti, ovat täydellä todella antautuneet kiistasille. Viimeksimainitun silmä mittaa joka kerta ajattelevasti matkan, ennenkuin vauhtia ottava käsi päästää kepakon menemään ja kun joku pulikka vierii ruudulta, saattaa sitä seurata itsetietoinen "kas niin!" Herraa he eivät näe, eivät näkisi sittenkään, vaikka hän ei seisoisi leppäpensaan takana piilossa.