Ja Kremerin herra ei häiritse heitä. Hän katselee hyvillä mielin ottelua. Itse hän ei milloinkaan ole ollut urheilija.
Ja kun peli on loppunut, länsii hän samaa tietä hiljalleen takaisin kostea himmerrys silmissä ja suun ympärillä värähtelee nuorekas piirre.
Seuraavana päivänä istuu Prillupin Mari jälleen moision tarhassa lehmän alla työstä totisena ja vaiteliaana kuten ainakin. Kiulua tyhjentäessään katsoo hän hiukan kieroon ja kääntää nytkähyttäen päätään tenhoten kuten aina sisäänpäin kääntyneellä katseellaan. Ei ole mahdotonta, että isäntä hetkistä myöhemmin näkee hänen valkeitten, harvojen hampaittensa loistavan siitä ilosta, että Kirjak kaatoi maitokiulun. Ja niin vierivät vielä monet lypsyaamut ja illat, kunnes tulee päivä, jona Kremerin herra huomaa kiuluntyhjentäjien joukossa hoikan, keltaisen naisen, jonka kädet ja jalat liioitellun nokkelina ikäänkuin anovat jotakin hyvittää.
Sen päivän jälkeen alkoi Mäenkylän herran ajatus askarrella lypsyllä. Heinä ja vilja kasvoivat — niitty ja nurmi voittivat hänen rakkautensa puolelleen. Hän tihensi ja loitonsi omia matkojaan, hän jatkoi kulkuansa suota ja rapakkoakin pitkin aina pikimustalle joelle. Mutta hän havaitsi pian, ettei se auttanut, koska hän ei huomannut mitään. Hänen ja esineitten välille oli vedetty jokin huntu, joka heti jälleen ehjentyi, jos se kerraksi rikkoontui. Kaikki, mitä hän katseli, solui ohi ainoastaan epämääräisin ääriviivoin verhon takana. Heikosti tajusi hän katselevansa, vaikka olikin tunnin ajan tuijottanut katajapensasta, näki ja voisi luulla, että hän sille piti pitkää puhetta, olematta selvillä oman tekonsa perusteesta tai tarpeesta, sillä ajatteleminen, äkkiä yhyttävä ajatus siinä ei ollut. Ja kun hän jälleen joutui kotiin, mieleltään rikkinäisenä, povessa jossakin salaa kirvelevän rauhattomuuden tuntu, oli hänestä ikäänkuin jotakin olisi jäänyt kesken, ja hän taisteli houkuttelua vastaan samassa kääntyä ympäri solmiamaan kerrassaan tuota sitomatta unohdettua. Ainoastaan jotain oikein joutavaa, mutta useasti toistuvaa jäi välistä hänen mieleensä näiltä päämäärättömiltä kuljeskeluilta: hän oli peilaillut kauan itseään pikimustassa suopurossa ja sen ohessa mumissut kerta kerralta aina kovemmin: "Ulrik, Ulrik!"
Sitten tulivat helteiset päivät kirkkaine iltoineen. Taivas oli korkealla, ilman täytti pörriäisten surina, puutarharyteikön alta leijaili hajupilviä mäelle, ja kaikki näytti valuvan vetelänä niinkuin sulatusuunissa. Hämärästä keskiyöhön asti kulki rämeikön kohdalla sinervä, sees, kapea kuunsakara niinkuin taivaantaaton peukalonkynsi, tämän alla rantaniityllä heittivät mustat vedensilmät valkeita säteitä, koivikko kaalimaan takana pidätti henkeään, sillä satakieli lauloi. Mutta harjanteen hökkelit, joiden ympäri yölepakot salassa lensivät, paistoivat kuin mietiskelevät päät karkoitettuine murheajatuksineen.
Niinä ehtoina oli Ulrik ryntäillään avatussa akkunassa, katseli, kuunteli, haistoi ja oli alakuloinen. Hänen paljas päälakensa paistoi kuutamossa kalpeana ja houkutteli öisiä lentäjiä lähelle, niin että hän sitä välistä kädellään vaistomaisesti varjeli. Hän oli vasta toissapäivänä tullut Särgverestä, mutta kärsi jo yksinäisyyden tuottamaa ikävyyttä ja vaipui yhä enemmän sieluntilaan, minkä perussävynä oli hiljaa hivuttava laaja kaihontunne. Joka ilta yhä selvemmin alkoi hän nähdä sen pitkän ja kapean tien, mikä tuli niin suoraan autiolta nummelta ja hänen persoonaansa loppui. Ei ollut kiveä eikä tolppaa sen vieressä, mihin jokin muisto olisi ollut kytketty — jokin teko, hyvä tai paha, jokin tapahtuma, onnellinen tai onneton, jokin nautinto, luvallinen tai luvaton. Ja kääntäessään päätään ja katsoessaan eteenpäin yli kaihoisan lakeuden, jolle ainoastaan kirjava lehmäparvi toi eloa, näki hän säikähtäen mustien katettujen vaunujen lähenevän, auttamattomasti lähenevän, eikä enää olleet kaukana. Hän sipaisi päälakeaan, ikäänkuin pyyhkien kylmää hikeä, vetäisi akkunan kiinni ja kopeloi sänkyyn ottamatta raamattua käteensä. Mutta uni ei tullut. Ja satakieli houkutteli ruudunkin läpi.
Koko yön moitti hän itseään. Hänessä itsessään, ainoastaan hänessä itsessään oli syy. Olot vaikeuttivat asiaa, mutta eivät estäneet. Eikä hän ollut haluja vailla eikä tilaisuuksia puuttunut. Mutta hän siirsi sen tuonnemmaksi, yhä uudestaan tuonnemmaksi, toiseksi paremmaksi kerraksi, ilman että se parempi kerta olisi milloinkaan tullut. Hän epäili kun oli tartuttava kiinni, hän vastusteli kun oli otettava vastaan — onhan vielä aikaa, onhan vielä aikaa! Ja niin oli hän vesissä suin, kun toiset nauttivat, sillä toiset olivat viisaampia.
Viisaampia? Johtuikohan se viisaudesta? Miksi salata, ettei hänen suhteensa pitkiin hiuksiin ja leveisiin hameisiin ollut aivan tarpeeksi oikea, tarpeeksi leppoisa? Ne vetivät häntä lähemmäksi, mutta työnsivät myöskin pois. Hän salli näiden olentojen "puolueettoman vyöhykkeen" rajoitetulla alueella, he olivat hänestä haluttavia ristikon takana; mutta kun hän ajatteli jotakuta näistä ristikon sisässä — kohta löi sydän kuin peläten vaaraa, minkä piti sellaisessa yhdistymisessä piilemän, kohta näki hän tämän leninginpoimuissa, tukanlaitteessa, hatunsulassa jotakin salaperäisen kammottavaa väijymässä. Eikö hän alkanut aikoinaan, ottaessaan moision vuokralle, pystyttää rakennustakin tietyllä sivutarkoituksella? Voisihan ainakin jonkun löytää, joka tyytyisi vähään tai toisi itse lisää. Mutta tuskin hän hengessään pysähtyi jotakuta ajattelemaan, kun jo varoittava käsi veti häntä takinliepeestä. Tietysti tämä hänen kykenemättömyytensä huomattiin ja kohdeltiin häntä sen mukaan. Eräälle oli hän "vain Ulrik", toinen piti häntä melkein naurettavana oliona, useimmille ei häntä yleensä ollut olemassa. Mutta sen hän taas tunsi, niin että hän veti tuntosarvet sisäänsä ja piiloutui koteloonsa. Ja siellä hän pysyi hiottavina öinä elää kituuttaen niistä vähäisistä muiston muruista, jotka hänelle oli jäänyt jäljelle nuoruuden ajalta, kun hän syyskuisin ja maaliskuisin viinin liikuttamana toisten samanikäisten tiinasta teki öisiä tyhmyyksiä, joita hän jäljestäpäin säännöllisesti katui.
Siis myötäsyntynyttä kytkytten pelkoa? Mene, tiedä. Muistojen hämärästä tuli pieni Frieda hänen mieleensä. Hän rohkeni vielä tänäänkin olla varma siitä, että olisi ottanut äidin ompelijattaren sisäpuolelle, jollei päättävästä suusta olisi langennut tuhoavia sanoja: "Niin, Ulrik, miksikäs ei; mutta ala siis opetella suutarinammattia, johonka sinulla vielä on aikaa vuosiin nähden ja jonka sinun sielullesi ja hengellesi pitäisi oleman huviksi." Ja jollei pieni Frieda sen lisäksi olisi itse kirjoittanut: "Niin, Ulrik, mutta tiedäthän, että minun työstäni maksetaan niin vähän…" Tähän katkesi vapaankin liiton mahdollisuus, sillä Frieda-neito piti soveliaampana mennä suutarismiehelle, joka jo osasi ammatin.
Oliko ehkä viimeksi — autuaan leskirouva von Kremerin, syntyisin kreivitär Lützenin sielutieteellisen otaksuman lujittamiseksi — totta se, että hänen poikansa ainakin omien eroottisten tunteittensa mukaisesti tunsi viihtyvänsä mieluummin alhaisten, kuin ylhäisten kanssa. Ulrikin täytyi myöntää että siinä ajatuksessa piili totta, että se karkea ja rivo pohjakerrosaines, jonka hän joka päivä tapasi, häntä jollain tavoin veti puoleensa, ehkäpä juuri tuo ytimeltään terve rivous häntä houkutteli. Mutta oliko hän siis jokin kummallinen poikkeus? Voisiko olla paljonkin sellaisia, jotka esimerkiksi jättivät muinoin käyttämättä oman ritarioikeutensa alhaison tyttäriin nähden — oikeuden, jonka keksijällä täytyi olla alituinen tarve? Ja kun eräs Särgveren naapureita, vanha kunnianarvoisa Suurpalun Radeck, matkusti kaupunkiin, niin voi sangen helposti sattua, että tietystä maantien varrella olevasta talosta tulee paksu emäntä pysäyttämään vaunut: "Oleppa hyvä ja tuo minulle Kurun puodista kolme naulaa mustia villoja!" Ja entäs sitten Henrik-veli, josta sanottiin — — mutta ei, tuo kelvoton ei kuulunut tänne —?