Oli miten oli — mustat vaunut lähestyivät, ja aika oli pitää neuvoa, miten tuli korvata itselle tehty vääryys.
Ja Ulrik piti neuvoa ja tuumaili — yön toisensa perästä, loikoili kyljellään ja selitteli. Yöpöydältä pisti hän vähän väliä palasen vehnäleipää suuhunsa, — myöskin rasia happamia karamellia oli siellä varoilta — ja kun päänalunen kävi kuumaksi, mikä tapahtui aina joka kymmenes minuutti, käänsi hän sen ympäri, ja jäähdytti hiukan peitteen alustaakin hyllyttämällä sitä jaloillaan.
Mutta ylhäällä laipiolla vikisivät hiiret ja kolusivat rotat. Niillä oli siellä huoleton elämä kahdeksassa tyhjässä huoneessa, pehmeillä hiekkapermannoilla, huoneissa, missä päivälläkin vallitsi puolihämärä, koska akkunat olivat kiinninaulattuja — — yhtä huoleton ja hauska kuin pehtoorin kanoilla, jotka siellä romuista kokoonkyhätyillä orsilla pitivät yömajaa. Ja kun Ulrik vehnäleipää mutustaessaan, karamellejä imiessään ja päänalusta käännellessään oman elämänsä käänteitä sommitteli, kuulutti kukko hänelle ylhäältä joka kahden, mutta vieressä oleva käki joka puolen tunnin jälkeen, kuinka paljon tie hänen ja mustien vaunujen välillä oli jälleen lyhentynyt. Sama käki istui nimittäin Reematin Schwarzwaldilaisessa kellossa. Tämän äänen saattoi selvästi kuulla herrasväen huoneisiin senvuoksi, että suuri liuskakivilattiainen sisäeteinen, joka jakoi rakennuksen kahtia, ja jonka toisella puolella pehtoorin pariskunta ja keittäjätär elivät vierekkäin, pani äänen kaikumaan — niin kaikumaan, että Vilhelmina neitsyeen öiset kiljahdukset — tätä poloista vaivasivat lämpimänä vuodenaikana kuumehoureiset unennäöt, kuuluivat sinne aivan keittiön vierestä.
Unta sai Ulrik vasta kolmannen kukonlaulun perästä, kuun koitar jo ammoin oli suudellut hämärikön posket tulenhehkuviksi ja uuden päivän koitto hyväili salin haalistuneita huonekaluja.
Herra von Kremer oli niin hartaasti syventynyt omaan sisäiseen murrosaikaansa, että hän pökertyi viikonpäivistä ja lauantaina, luullen sitä perjantaiksi unohti matkustaa Särgvereen. Mutta sinä päivänä pidettiin hänen asunnossaan tavallista suurempaa siivousta, käytettiin näet hyväksi asukkaan poissaoloa, ja niinpä sattui, että pesijä joutui perälle, kun Vilhelmina ei vielä ollut saanut käskyäkään antaa panna hevoset valjaisiin.
"Ei", lasketteli Kremerin herra palvelijoille, "en ollut ajatellutkaan mennä tänään Särgvereen, menen illalla junalla kaupunkiin. Mutta Marin työ ei häiritse minua, voin mennä ulos, kun hän ryhtyy pesemään viimeistä kamaria eikä ensimmäinen ole vielä kuiva."
Ja siten oli Prillupin nuorikko työssä sänkykamarissa, kun herra työhuoneessaan pani silmälasit nenälleen ja kokonaan syventyi talouskirjan numeroihin.
Heidän välillään oli kaksi suurta kamaria — varmastikaan he eivät häirinneet toinen toistaan.
Herra von Kremer työskentelikin jonkun aikaa täydessä rauhassa, sitten nousi hän äkkiä ylös, otti nenälasit pois ja lähti päättävin askelin Marin luo.
Mari oli polvillaan permannolla liikuttaen riepua tahdissa, minkä saattoi sovittaa lauseeseen: jumalalla päiviä, isännällä leipää! Hän ei viheltänyt tänään, vaan pureskeli nauhan pätkää, mikä lepatti hänen leukansa alla. Ollen sivuttain oveen päin, piti hänen huomaaman toisesta huoneesta tulija, mutta hän ei nostanut päätään eikä raottanut suutaan tervehdykseen ikäänkuin peläten ajankulukkeensa putoavan hampaista. Hänen päänsä, käsivartensa ja kaulansa olivat puolirintaan paljaat, ruskealla ja valkealla iholla helmeili hiki, tappurainen paidanjatko, joka näkyi koholle käännetyn hameen alta, jätti hänen hoikat säärensä peittämättä.