Lähenijä, jonka valmiiksi suunnitellut sanat kieleltä katosivat, ojensi äkillisen mielijohteen valtaamana kätensä nuorikon leuan alle. Niin nopeasti kuin salaman leimauksen luuli hän tuntevansa kourassaan nuo lihavat vakoset, ja peukalo kosketti hyllyvän leuanalusen pehmeyttä, samalla kun ihmeellisen uusi, ihmeellisen nuori, ihmeellisen huumaava hientuoksu nousi päähän. Kaikki se hiukaisi Ulrikia niin, että hän avuttomana pysähtyi tempaisten kätensä takaisin, mutta paljon enemmän vaikutti vielä päännytkähdys ja ilakoivaan voivotukseen yhdistyvä, naurava katse, jolla hänen röyhkeyteensä vastattiin. Korvissa kohiseva ja silmissä värähtävä veri antoi hänelle käsityksen löydöstä, mitä hän oli himoinnut, mitä tutkien tullut etsimään, mutta nyt hänen ottaessaan vastaan, pani säikähdys polvet notkumaan, ja sydän antoi neuvon paeta.
Sen hän tekikin. Tassutellen pesijän ympäri yli märän permannon, kääntyi hän samaa tietä takaisin, kummankaan sanaakaan hiiskumatta. Marin helmat olivat hullunkurisesti koholla ikäänkuin kätkisivät ne voitetun saaliin, jota hän riensi saiturin tavoin piilottamaan.
Kremer istui senjälkeen ruokasalissa neljännestunnin aivan hiljaa, kädet ristissä polvien ympärillä, silmänurkissa ja suun-juonteissa aran salainen ilo, jäsenissä suloinen väsymys. Viimein alkoi hän tylsänä toistaa ajatusta: Toisen kerran eteenpäin — toisen kerran paremmin! Ja seuraavan neljännestunnin kuluttua johtui hänen mieleensä: "Siellä yöpöydällä on minulla läkkirasiassa happamia karamellejakin — olisinpa ottanut karamellin ja pidellyt sitä suun yläpuolella kuin koiranpenikalle: hän olisi nauraen ottanut vastaan!" — Ja Ulrik katui, että se oli jäänyt tekemättä.
Mutta karamellit olivat siellä, ja Mari oli vielä siellä —?
Ei, mieluummin toisen kerran.
Ei muutosta siihen, mikä on — ei rikkoa tunnelmaa.
Ja hän jätti karamellit ja jäi paikoilleen, alkaen hellästi katsella oikean käden kämmentä ja peukaloa. Niin hyvä oli istua ja katsella kouraansa, jonka ihossa tuntui yhä vielä lämmin hivelevä kosketus ikäänkuin untuvia hyväillessä. Ja äkkiä haistoi hän jälleen sitä hientuoksuakin ja pani silmänsä kiinni ja päänsä tuolin nojalle. Näytti kuin tippuisi hänen viiksenpäistään onnea maahan, tilkka tilkan jälkeen oikealle ja vasemmalle puolen.
Mutta yhtäkkiä tunsi Kremer voimakasta tarvetta saada liikkua. Hänen mielestään oli kuin pitäisi hänen mennä saavutuksineen muuanne, kauemmaksi, tarkastamaan sitä uudessa paikassa. Hänen kärsimättömästi helistäessään kelloa ilmestyi Vilhelmina, kuivaten käsiään esiliinan nurkkaan.
"Käske valjastaa hevosta!"
"Jo nyt? Herranhan piti mennä illalla asemalle —?"