"Ei, menen kuitenkin Särgvereen."
Mutta sanalla Särgvere oli tänään omituisen huono kaiku Ulrikin korvissa, aivan kuin särkyneen lasin kilahdus. Ja samalla pisti hänen päähänsä vanhemman veli Henrikin antama sisarien pilkkanimi "kolme pingviiniä". Ja kummastakin nimestä syöksyi hänen poveensa kuin harminsekaisen pelon ailahdus. Vilhelmina ei ollut vielä päässyt ovesta uloskaan, kun Kremer peruutti Särgveren-matkansa ja valitsi jälleen kaupungin matkan määräksi. Miksi rautatiellä, voihan hevosillakin — tuskin kolmekymmentä virstaa! Ja vaunuissa olet yksin, istut itseksesi, ajattelet ja päättelet suloisesti keinuessasi.
Mutta uudet vaatteet ovat kaapissa ja kaappi on sänkykamarissa.
Menisihän Mari siksi aikaa muualle.
Mutta ei — ei tänään enää — ei enää kohtausta.
Ja Vilhelmiinan piti tuoda puku työhuoneeseen, missä Kremerin herra muutti vaatteet, vaikka kyllä sänkykamarikin jo oli valmis ja kuivakin.
Kun Mäenkylän herra tomukappa hartioilla ja musta huopahattu päässä palvelijan saattamana astui avonaisiin vaunuihin, jonka jalkapeitteen Vilhelmina tietyllä pyhyydellä, mistä hän itseään ihaili, pisti takaa koukkuun, etsi herra katseellaan keskimäisestä salin akkunasta ihmistä, joka painoi nenänsä litteäksi ruutuun. Kremerin katse ainoastaan hipaisi häntä, mutta hän luuli kuitenkin nähneensä, että katselija maiskutteli pientä pyöreätä törösuutaan.
Siis oli hän itsekin löytänyt rasian? — Se oli onneksi menevälle. — Siinä oli jotakin, joka heitä vielä lähensi. — Siinä oli uskallusta, tuttavallisuutta — —
Ja yhtäkkiä uskoi Ulrik, että hän itse oli pudottanut ensimmäisen makeisen tämän suuhun: pitänyt suun yläpuolella niinkuin sylikoiralle sokeria — — mutta tämä vain nauraen sieppasi sen! Ja vaunujen vieriessä akkunoitten ohi huoneen nurkitse, jäi menijä riemumielin tuijottamaan oman kyytimiehensä selkää niinkuin olisi riemuisa matka ollut kuvattuna Pietarin nukkavierun ajurintakin haalistuneeseen olkapäähän. Hän ei huomannut, kuinka karja-Tuomaan likaiset lapset, jotka jo varhain olivat odotellen seisseet, aukaisivat portin, hän ei nähnyt, että hevosenkengittäjät tervehtivät häntä pajan edessä, ja vaunut olivat jo vierineet virstan verran tienhaarasta Särgvereen päin ennenkuin hän huomasi erehdyksen.
"Pidätä, Pietari, minähän matkustan kaupunkiin!"