"Vieläpä häntä nyt kysyt — istu siihen vain — olenkin juuri lähdössä." Prillup ottaa ohjat, "Hyväpä, että tulit, minulla on joitakin ostoksia — jäät siksi aikaa hevosen luo."
Suutari Maasikas, joka "meillä" tarkottaa persoonansa lisäksi myymäkoriaan, ja ehkäpä siinä vielä olevia kauppaamatta jääneitä tohveleitaankin, kopeloi päästäkseen astioitten väliin; hänen jäniksenhuulensa vetäytyvät tyytyväiseen hymyyn.
Prillupin keskikaupungilla tehdyt ostokset ovat pian toimitetut, he ajavat esikaupunkiin päin, missä Maasikas asuu, ja jonka kautta menee tie kaupungista Mäenkylään. Viimeisen poikkikadun kohdalla pysäytetään. Siinä, jonkun talon pihapuolella on suutarin asunto.
Mutta kun heidän pitäisi ojentaa kätensä toinen toiselleen hyvästiksi, ja Maasikkaan pitäisi astua reestä, ei se tapahdukaan, vaan molempien katse kääntyy heidän edessään olevaan suureen, vanhaan nurkkarakennukseen päin, minkä alimmaisen kerroksen akkunoissa ovat purppuranpunaiset puoliverhot.
"Kutsuisin luokseni, mutta huoneennurkka on kylmä — — mikäpä noita puitakaan kykenee niin paljon ostamaan."
"Kulahtaisihan se ryyppy lämmintä — ilma kolea ja pitkä matka edessä — —"
"Hiukan janokin olisi — —"
"Janokin on — —"
He eivät voi irroittaa silmiään noista purppuranpunaisista verhoista, ja Tönu ajaa hevosen pihaan.
"Puoleksi tunniksi."