Prillupilla on kaksi sikaaria, hän panee toisen Maasikkaan eteen.
Sitten haiuttavat ja juovat uudesta pullosta.
"Minulla itsellänikin on näitä kokonainen tusina tien varrella", mutisee maitomies tunnustellessaan pullon leimaa, "ja kun sinulta tältä kohden on kaikki särkynyt — —" hän näpristelee sormellaan liiviä.
"Onko särkynyt?" tiedustelee Maasikas painokkaasti, "tunnetko, että on?"
Prillup painaa kasvonsa molempien käsiensä väliin, hänen katseensa läiskähtelee, poskipäillä on punaa; jatkaessaan hän kuiskaten lähentää suutaan pöydän yli kuulijaan päin:
"Kerran hiivin hänen jälkeensä — — — puolen yötä olin vatsallani akkunan takana — — kivi kummassakin kädessä — —"
Heidän katseensa yhtyvät ja yhtaikaa kyyneltyvät heidän silmänsä.
Puhuja on pitkän aikaa aivan vaiti.
"Ja nähdessäsi nyt, ettet mitään ole saanut, tietäessäsi että se kaikki on ollut aivan turhaa — —"
"Ei siis parane?"
Prillup pudistaa päätä. "Annan pois. Pohja pettää. — — Ja kun sinun täytyy ajatella, että puikit taas johonkin hökkeliin — ehkäpä vielä vieraaseen kuntaan — vaivaisempana kuin ennen — hän voi kyniä minut velastaan putipuhtaaksi —"