Poikanen tuo hetken perästä viinaa, lämmintä sylttyä ja hapanta kurkkua. Jälleen vaietaan ja juodessa katsotaan toinen toistaan kasvoihin. Ja yhä enemmän tulee poskiin väriä, yhä enemmän läikähtelevät silmät, ja rinnassa nostaa luottamus ja usko hiljaa päätään ja uljuus nostelee siipiä.
"Minä alan nyt säästää rahaa."
"Kylläpä sietäisi — kylläpä sietäisi."
"Joka kopeekan — viimeistä kertaa näet minut tässä.'"
"Eikä minullakaan ole muuta neuvoa — — jospa koettaisin ajaa suoraan yötä myöten, ettei olisi sitä yömajaa — —"
"Tällä kertaa on mulla tosi edessä, voit olla varma siitä!" ja suutarin pöydällä olevat käsimöhkäleet ovat nyrkissä.
"Jos tuota vielä niin kauan pitäisi, että pahimman hädän varaa saisi säästää, ettei aivan putipuhtaaksi."
"Pois tuon hänet räätäliltä" — Maasikkaan nyrkit jysähtävät pöytään — "sanon sinulle — pois tuon!"
"Voisihan välistä jäädä velkaan tahallaankin, niinkuin nyt pakosta — tulkoon siis, mitä tulee: mikä saatu, se saatu, takuuta ei ole maksettu." Prillupin sormet näpertelevät parrassa, hänen katseensa liukuu pitkin ystävän kasvoja ja rintaa.
"Tietysti, sen voisit tehdä, ja minä lähden Oudowaan! — — Kaksi olutta, emäntä!"