On jo myöhäistä, kun kaupungin tulet jäävät Mäenkylän maitomiehen selän taakse.
Raudikko joutui seisomaan kylmässä, nyt pistää kipakkaa ravia.
Ja Tönulla on lämmin, uni ei kiusaa, pää tuntuu niin selkeältä, että se häntä ihmetyttää.
Tönu viheltää ja lyö piiskan varrella voipytyn kanteen tahtia. Ja jos joku ajaa edellä tai tulee vastaan, niin karjuu huvikseen "alta pois!" ja pyyhältää nauraen ohitse.
Niin katkee nopeasti Jaskan kavioitten alla ensimmäinen kymmenvirstataival ja Kallakun kapakka tervehtii tulijaa kirkkain, keltaisin silmin.
Sinne jäi varmaankin — jotain sellaista liikkuu Tönun uneliaassa mielessä — osa viimeistä juomalaskua maksamatta; mennäkö ehkä sisään?
Mutta ei. Miksi näyttää näille, että Mäenkylä tulee niin myöhään kaupungista! Niinkuin ei ehtisi toisellakin kerralla. Ja Tönu matkaa ohi ja päättää matkata muittenkin "kapakoitten" ohi tänään, sillä kotona odotetaan — kotona on jo kauan odotettu! Noo, Jaska! Ravaa ylämäkikin!
Vasta korkealla, laakealla harjanteella huomaa Tönu, millainen ihana yö tämä on. Kuu kylvää hopeista valoa, tähtöset loistavat, linnuntie aivan säkenöi ja lumi ja koko maailma ujuu pyhäisessä sinessä. Ja hiljaista on, niin hiljaista, että lumi jalasten alla aivan narskuu.
Ihmetellen katsoo ja kuuntelee matkalainen.
Mutta yht'äkkiä häntä väristää.