Ja kun hän aika ajoittain itseään rohdottaa pakkasta vastaan, alkaa hänestä tuntua varsin mahdottomalta pysähdyttää matkan miellyttävän tasaista liukua ja nousta lämmenneestä istumasyvennyksestä. Ruumis uupuu yhä enemmän vaipuen suloiseen, raskaaseen rauhaan, verhoton iho tottuu pakkaseen, tyyni lepo raukaisee sydäntä ja päätä. Vain korva ja silmä pysyvät virkkuina, mutta sekin, mitä toinen kuulee ja toinen näkee, sulaa leppoisasti sielun ja ruumiin velttouteen.
Lumi jalasten alla ei ulvo enää, se helisee kuin kannel; viimein laulaa se kuin seurakunta kaukaisessa, kaukaisessa kirkossa, ja urut soivat ja kellot kumajavat.
Mutta maailma sädehtii sinisenä, yhä syvemmän sinisenä, sinistä hehkuu valkean keskessä, sineä huokuvat puut ja pensaat, jopa ujuu sineä ohi hevosen luokan, harjan ja lautasten, ja sinisenä, taivaansinisenä kuumottaa valjun aaveen kulta- ja hopeakäärmeitä kimalluttavan tulen keskestä.
Aave kiiruhtaa vaieten yli laakean lumen, tien ohessa, matkalaisen edellä, alati hänen edellään.
Ja kädet eivät liiku, kantapäät eivät koske maahan, suuri sini kantaa häntä yli hangen ja haudan.
Ja jäsenet kumottavat, ja käsivarret kumottaa ja kirkkaasti kumottaa niska ja pyöreä olkapää.
Mutta hiukset, turpeentuhankarvaiset hiukset ruskottavat kuin aamunkoi.
Äkkiä ei näe matkalainen enää.
Yhä laulaa seurakunta ilman kaukaisessa kirkossa, ja urut soivat, ja kellot kumahtavat, kellot kumahtavat.
Mutta matkalainen ei kuule enää. —