Virsta lipuu virstan jälkeen, ruunan jalka lykkii toista eteenpäin, ja sieraimet korskuvat ja pää ajattelee: eikös tänään pysähdytäkään.
Vastaan tulee rekiä, takaa tulee saani, neuvokas Jaska väistää kaikkia. Mutta korskahtaa jälleen ja ravistaa päätä: ei kiskaise ohjaksista, ei heilahda piiska, ei rykäise reessä eikä murahtele.
Ei ole uutta, että isäntä torkkuu tai nukkuu. Mutta reen hiukan kallistuessa, niin kuin äsken, tai ohikulkijain häntä kylkeen survaistessa kuten juuri parastaikaa, heräsi hän aina ja koetteli verille lyötyä korvaa. Väliin hän heräsi aisakellon räminästä ja kulkusten kilinästä.
Mutta nyt tulee kapakka, jossa hän aina Jaskaa kotimatkalla henkäisytti. Sen ohi ei mies matkannut myöhäisenäkään aikana. Ja Jaska kääntyy omin päin tieltä. Kapakan edessä on paikka vapaana kolmen reen vieressä. Kylläpähän isäntä äännähtää, kun reki ei enää liiku.
Mutta raudikko erehtyy — isäntä ei nouse.
Heinäpussi jää rekeen ja rekeen jää loimi.
Jaska odottaa ja pää roikkuu. Viimein vilustaa.
Vierellä vieras, joka omaa hevostaan kävi katsomassa ja tulee taaskin, ei lakkaa ihmettelemästä, miksi Jaskan mies on aina vain hiljaa.
"Eikö isäntä lähdekään lämpöiseen?"
Mutta isäntä ei vastaa.