"No, sitäpä nyt vasta nukuttaa!" Vieras lyö nauraen kädellään ja jatkaa matkaansa.
Ruuna riiputtaa huulia ja liikuttaa korvia — tämä on sille oudon uutta. Sitten kääntyy hitaasti tielle.
Samaan aikaan katsoi Kurun nuorikko kelloa ja odotti.
Ei enää. Ei päivääkään enää. Nyt olkoon lopussa.
Hän istui yksin kamarissa, sormet leikkivät punaisella nauhanpalasella, kulmien välissä oli varjo ja silmät lukivat sylistä kahta suurta tyhmyyttä.
Ensimmäinen — tulo Ruisusta Prillupille. Toinen — muutto Prillupilta
Kurulle.
Turhaa ajatella, kumpi suurempi. Suuret olivat molemmat. Ja toinen synnytti toisen.
Mutta sen toisen piti ensimmäistä vähentää, ehkäpä sammuttaa. Siitä uudesta kuormasta piti korvattaman molemmat. Miten ja millä tavoin — niin — sitä ei tiennyt itsekään. Ei muuta kuin että tuleman piti — paremman elämän piti versota mullasta kuin ihmeen kautta.
Tuo toivo oli jo ammoin haalistunut. Ei muuttunut mitään, ei kasvanut pelto. Ja kun hän kuitenkin vielä teki, niinkuin odottaisi, niin teki hän sen vain senvuoksi, että hautaaminen on katkerata.
Mutta senkin kestää. Ja Mari oli haudannut.