* * * * *
Aamulla lypsyltä levisi surmanviesti laajalti, ennen päivällistä astui Kremerin herra sisään Kurun kamarin ovesta. Hän oli ikivanhassa majavannahkaturkissaan, minkä kuluneessa kauluksessa oli jo karvattomiakin paikkoja mustan päällisen melkein kokonaan välkkäessä vanhuutta. Lumen kalpeassa valossa, mikä virtasi selkeäksi sulaneesta ikkunasta sisään — näyttivät vanhan herran kasvot varsin näivettyneiltä, joka ryppy tuli selvästi esiin, kuihtuneet korvat näyttivät olevan vahaa.
Hänen katseensa keksi heti kuolleen, käsi nousi samassa päähineeseen ja leskelle jäi tervehdys sanomatta. Vaieten seisoi hän sitten vuoteen edessä, kääntyi ympäri, nyökäytti tuskin huomattavasti Marille ja tämän vieressä seisoville lapsille ja lähti.
Tuntia myöhemmin kaikuivat aisakellot. Mäenkylän herra matkusti
Särgvereen.
Tönu lepäsi jo kirkonkylästä tuodussa kirstussa, kun Ruisun eno ehti perille. Hänen piti vedättää maitoa niinkauan kuin Kurun ja moision väliset asiat ehdittäisiin hautajaisten jälkeen selvittää. Muuta apulaista ei Mari kotipaikoiltaan voinut kutsua, isä oli vanha, ja Prillupin vähäisten omaisten joukossa ei ollut ketään kelvollista.
Lemsin Aadam toi korvesta mukanaan tervanhajun, käsissä ja kasvoissa oli pihkan jätteitä ja koko mies jykevässä karkeudessaan, takkuisine sammalpartoineen ja sammalhiuksineen muistutti elävästi lahoavaa kantoa. Hän söi vatsansa täyteen, sytytti piipun palamaan, sitten nosti ruumiskirstun kantta sanoen tahtovansa jutella Tönun kanssa pari sanaa. Ja nyt alkoi heidän välillään pitempi pohdinta matkamiehen suhteesta viinaan. Ken sitä edempää kuuli, luuli, että toinen kirstussa sekä pakinoi että omasta puolestaan teki kysymyksiäkin. Ajatusten vaihetus oli varmaankin sangen veljellistä, arvelut yhdistettiin lopuksi. Yhteinen päätös oli: Niin, mutta älä kallista liiaksi tuoppia!
Kun Lemsin Aadam ei juuri päässyt pakeisiin naisten kanssa, niin asetti hän ne lasten kanssa samoihin kirjoihin; hän istui ja imi piippua kunnes uni tuli, ja heittäytyi levolle ja selkäänsä raapien vain huomautti:
"No niin, terveiset vain kotoapäin, ja aikaa minulla on, ja ruplan otan matkasta — eväät sinulta. Mutta älä senvuoksi jää odottamaan — älä ota seulaa — ota varsta! Tiedät jonkun, jonka nämä ja nämä värkit ovat kunnossa" — hän mäiskähytti käsivarteen ja päähän — "ei muuta kuin käsi käteen, kun tulee tahtomaan!"
Sellainen tahtoja tulikin, jopa toisen päivän iltapuolella, aivan pian senjälkeen kuin Lemsin eno oli maitokamarin edestä lähtenyt ensimmäiselle matkalleen.
Vieras, noin keski-ikäinen, väristä ja ruumiinrakenteesta päättäen reipas ja tukeva mies, teki heti hyvät tapansa tiettäviksi. Hän pyyhki kauan jalkojaan oven takana ja aivan säännöllisesti teititteli leskeä. Ja hänen vehnän-keltainen, voideltu päänsä oli suittu kiiltäväksi, punakka täysiparta oli huolellisesti leikattu, niin että se antoi kauluksen ja kravatin väliin näkyä vaaleanpunaisen leuan alta. Ja anteeksi pyysi, että ehkä tulee hiukan aikaiseen (hänen katseensa pälyili taaksepäin, mutta ruumiskirstu oli kannettu jo aittaan), mitä voisi ehkä pitää sopimattomana, mutta pelko, että joku ehtisi ennen häntä, olkoon selityksenä tälle kiireelle.