Ja Arun isäntä lohduttaa häntä hänen surussaan.
Ja surija kiittää ja saattaa hänet ovelle.
Mutta vielä ilmaantui tahtojia, ennenkuin Tönun tomu saatiin turpeen alle. Lauantaipäivän aamu toi Tuksin Antsun Kuruun. Mari näki hänet akkunasta, ja varmaan hän näki myöskin Marin, sillä hän taputteli kouluunmeneviä lapsia, jotka tulivat häntä vastaan, isällisesti poskelle.
Nuorikon ei ollut helppo hillitä naurunhaluaan, seistessään hänen kanssaan vastakkain. Mieleen tuli Antsun toissapäiväinen tervehdys moision alarakennuksen portin luona — lakki pois kuin rouvan edessä, ja kasvot hassunhartaina! Mutta hän hallitsi itsensä ja kuunteli tätä hyväntahtoisen huvitettuna.
Myöskin Ants tahtoi lesken "entisillä ehdoilla".
Ja leski ei puhunut mitään.
Hän pyysi vain odottamaan: "Voithan itsekin arvata, että minulle tulee vielä toisiakin, ja minä tahtoisin valita. Eihän sinussakaan ole mitään vikaa — jos moitin, niin panettelen — mutta toinen voi olla parempi ja kolmas — neljäs vielä kaikkein paras. Eihän niin totista kauppaa voi tehdä summamutikassa!"
Antsun silmät kostuivat, suun ympärille ilmestyi rengas.
"No, jollet tahdo minua, niin ehkä otat Joagust veljen; voin heti huutaa hänet sisään, jäi aidan taakse odottamaan."
"Jälleen laadukas poika, kukas sitä vastaan rohkenee väittää, mutta vie hänellekin terveiset, että odottakoon hänkin!"