Sarvipää istuu lumeen. "Taivaallinen sohva — en minä nouse tästä!"
Ja lumeen istuvat toisetkin. Karjahiisi pitää majaa lakeudella.
Mutta kaikki ovat jälleen jaloillaan ja juoksevat meluten pois, kun
tuulenhenki lehtimetsikössä alkaa soittaa.
Ja heidän siellä hökkeleissä tehdessä Katrin eleitä, syö Kremerin herra poikamiehen yksinäisyydessään illallista. Mutta hän voi hyvin, härmäinen mieli haihtui Särgveressä, mieli on herkkänä onnenlämpöisestä toivosta, kaikki ajatukset pyörivät tehdyn päätöksen ympärillä.
— Mitä hän vastaa minulle?
— Todennäköisesti "kyllä", mutta mahdollisesti myöskin "ei".
Ulrik astuu saliin pöydästä noustuaan, ja punnitsee vielä kerran ehdotustaan.
— Hänen pitäisi kyllä suostuman, jos hän vähänkin ajattelee! Työn vaivoista joutilaana, murheista vapaana, elämä vakaasti järjestettynä — hänenhän täytyy olla sokea, jollei hän suostu! Ja Ulrik uskoo hänen vastaavan myöntäen. Ja huomenna on hänellä se vastaus kädessään.
Hän astuu ympyrää pysähtyen vähä väliä. Milloin koettelee pöytää, milloin sohvaa tai seinää, ja nyt katselee kynttilän läpättävää liekkiä.
— Ei enää jakaa — tämä on korkeampi aste. Korkeampi kummallekin.
Vielä korkeampi on yksi ainoa aste. Sitä astua — niin — Ulrik von
Kremer huokaa.
Hänen selkänsä takana risahtaa akkuna kevyesti. Kolme kertaa käy sormirivi kynsillä kilistellen ruutuun. Merkinanto on oikea, mutta akkuna on väärä. Ja hämmästynyt ukko kääntyy äkkiä ympäri.
Mutta samassa pääsee hänen suustaan raikuva kiljahdus, kädet kaappaavat ilmaa, silmä turtuu, hän peräytyy horjuen. Jollei eräs nojatuoli olisi hänen jaloissaan ja ottaisi häntä syliinsä, hän kaatuisi selälleen permannolle.