"Annan siis sinullekin hiukan rahaa."
"Vai minullekin?"
"No niin, — etkä sinä jää yöksi kaupunkiin — lepäät ja lähdet heti takaisin."
Oltiin siis niin pitkällä, että matka voi alkaa oikealle tielle ja sieltä kaupunkiin päin.
Neljäs luku.
Herra von Kremer viipyi Tallinnassa riemuisan pyhäpäivän, kävi Katarinan puistossa jaloittelemassa, kuunteli musiikkia kylpylän juhlasalissa, söi iltasta Hotel du Nordissa — aina yksin, sillä Henrik veli oli Särgveressä, ja vierasta seuraa ei hän kaivannut — ja nukkui molemmat yöt kuninkaallisesti hiljaisessa kaupunkiasunnossa, minkä hän oli vuokrannut yhdessä Särgveren omaisten kanssa Suurkadun varrelta. Mutta mitään suunnitelmaa ei hän saanut valmiiksi, niinkuin hän tullessaan oli toivonut. Näiden suunnittelujen kävi aina niin, että mitään päätöstä ei tahtonut syntyä, senvuoksi että vaivoin kootut ajatukset, niitä lähemmin tarkastettaessa taaskin lähtivät lentoon aivan kuin kiinnisaadut kärpäset kouraa raottaessa.
Ja Mäenkylässä aikoi hän jatkaa yritystä, ja niinpä liikuskeli hän maanantaista alkaen jälleen siellä, istuen iltaisin entiseen tapaan avatussa akkunassa. Satakieli oli lentänyt pois puutarha-aidan takaa, mutta sen sijaan oli ilmestynyt käki, ja sen usein uudistuvat yksinpuhelut kiihoittivat häntä suuresti: koivikossa eli nyt hänen ajatustensa pieni päällysmies.
Hänhän kyllä tiesi, mitä tehdä, ja oli varma siitä, ettei se jäisi tekemättä. Hän ei voinut enää peräytyä, tuo tunne oli hänessä todeksi varmistunut.
Tietysti pitää hänelle antaa lahjoja, mutta sen luontoisten sylit eivät ole vaativaisia, etenkään mökkiläisten, vielä vähemmän siinä suonvierellä asuvien, jotka kirkkoon mennessään lainaavat toinen toisiltaan lahjoja ja liinoja. Ei, se ei huolettanut vanhaa herraa.
Mutta siinä oli jotakin muuta, mikä himmensi näköalan, mikä hunnutti päämäärän hämäryyteen, ja siitä hämäryydestä tuli väliin esiin kuin pidättävä sormi — pidättävä tai kerrassaan uhkaavako?