Kremer arveli ensin, että siinä oli jotakin korkeampien lain käskyihin kuuluvaa, ja otti selvää asiasta. Mutta pian hän aivan rauhoittui. Nitimur in vetitum (niin paljon oli hänellä vielä jäljellä Tuomiokoulussa oppimaansa latinankielen taitoa) — sillä se on lihallista. Nekin siellä paksussa kirjassa, jota hän iltaisin luki ja jonka hyvin tunsi — nekin, ja kaikkein suurimmatkin ja voimakkaimmat heistä, jotka olivat valitut vaeltamaan itse pyhimmän kasvojen edessä — nämäkin olivat ihmisiä, jotka käydessään kompastuivat — miksi siis puhuakaan heikoista sellaisista kuin joku Mäenkylän Ulrik von Kremer — miksi puhua maan matoisista! Sillä mitä varten oli siis usko ja mitä varten katumus? Eihän kukaan kompastunut mielellään, eihän kukaan langennut huvikseen. Sen, joka tarkasti Ulrik von Kremerin menneisyyttä ja joka tuon pitkän koetusajan otti tutkiakseen, täytyi se havaita. Enemmänkin. Hänen täytyi tunnustaa, ettei Ulrik von Kremer ollutkaan heikointa ainesta, että hän oli kamppaillut kuin mies. Mutta kaikella on rajansa tässä maailmassa. Yhtäkkiä ei voikaan enää. Ihmisen pitää olla vain nöyrä eikä kadottaa näkyvistään pelastuksen ankkuria.
Ei, täältä päin ei noussut se häiritsevä sormi. Hän kertasi luvun toisensa jälkeen omaa paksua kirjaansa, lukien toisen opinkohdan toisensa perästä, ja huomasi joka taholta saavansa tukea omille mielipiteilleen. Eihän voinut toisin ollakaan. Nekin lauseet, jotka hän ennen oli käsittänyt hiukan toisin, vahvistivat nyt, hänen niitä lähemmin ja syvemmin tutkiessaan, näitä hänen uusia ajatuksiaan.
Mutta mistä syystä se sormi siis nousi?
Käki kukkui ja aikaa myöten selvisi se Ulrikille.
Der Anstand. Der höhere Anstand. Olet Ulrik von Kremer. Ei sovi salaisesti narrata köyhän mökkiläisen vaimoa, tämän selän takana. Niin tehdään mutta sinä et ole niitä sellaisia. Miten se voisi mielestäsi unohtua! Suurpalun Radeck'kin — jonka kunniantunto tulenvalolla tarkastettaessa ja ankarampaa mittapuuta käytettäessä ei ollut juuri kehuttava — hänkin oli antanut muorin mieluummin tunnustaa totuuden, vaikka vasta myöhempään. Ei, Ulrik, sinun on toimittava kunnon miehen tavoin — mökkiläistäkin kohtaan tulee sinun toimia kuin todellisen kunnian miehen! Eikä jäljestäpäin niinkuin Radeck, vaan edeltäpäin sinun pitää aivan yksinkertaisesti sopia Tönun kanssa asiasta — niinpä niinkin!
Kremerin mieli keveni, hänen etsivä henkensä oli saavuttanut totuuden.
Ja hän oli ylempänä Radeck'ia.
Mutta niin oli muutenkin parempi. Hänhän oli näppärä tyttö eikä mikään suupaltti. Mutta mene tiedä — vahingossa — joku joutava asia — joku syrjäinen tapahtuma — — salaisuudellakin on häntiä, joitten päät joskus jäävät näkyviin. — Ja tämäkin — se mies: mene tunne ihminen! Päältä katsoen vakainen ja ajattelevainen, mutta kun vihastuu, kun ilkeys hiipii poveen — kuka edeltäpäin voi tietää, kun itsekään ei tiedä, mitä tekee! Mutta: joku kivi öisin akkunasta — onni vielä, jollei se ole lyijypalanen — tai punainen kukko katolle! Niitä ei voi milloinkaan uskoa, niihin ei milloinkaan voi täydelleen luottaa — niillä on sellainen kiukku meikäläisiä kohtaan! Mutta kun kaikki on oikeudenmukaista ja laillista, kun koko suhde on laillistettu — käyköönpä sitten kumpikaan toinen toistaan käsiksi. Siten voi kirkas ase yöpöydän laatikossa jäädä lataamatta.
— — Tietysti täytyy hänen saada siitä korvaus. Hänen pitää saada siitä tuloja — tämän niinkuin toisenkin. Harrastusten tasapaino on rauhan takeena.
Mutta Kremer ei ollut vielä lainkaan selvillä, miten järjestää se puoli asiasta. Hän käytti taas jonkun aikaa neuvotteluun. Ja jälleen pääsi hänen rinnassaan Ormus Ahrimaanista voitolle.