Ja hänen mielestään oli kuin olisi ovi avautunut, ja sisään olisi astunut se suuri lapsi tuttavallisesti ja kotoisesti nauraen.
Tämä oli rehellistä. Teko oli yleväkin. Ei jokaisen haltuun jätetä tällaista elämänsuonta, lisäksi ilman rahatakuuta, sillä mistä tämä sen saisikaan. Vain onneen luottaen, täyden tappion uhallakin! Asia vaatii enemmän lahjoja ja taitoa kuin mitä päältäkatsoen voisi luulla, ja Tönu, tossana — — mutta olkoon — me uskallamme ryhtyä siihen!
Ja heidän puoleltaan! — Uskon (herra von Kremer nauroi ja katseli hullunkurisesti oikealle ja vasemmalle) — uskon, että he ovat tyytyväisiä katsellessaan Jaania! He voisivat olla kiitollisiakin, todellakin voisivat he olla sitä! — —
Hän alkoi astua nurkasta nurkkaan totuuteen päässeen ihmisen innolla, kädet housujentaskussa ja niska kenossa; tuulen liikutellessa joitakuita yksinäisiä haivenia hänen päälaellaan. — — Tietysti; aatteen toteutumisessa on omat väkänsä ja melkoisen jykevät. Jaanille täytyy maksaa takaus takaisin — sekä takaus että jo edeltäpäin käytetyt rahat. Niitä voi ehkä jo piankin vähitellen ruveta vähentämään ja jos syksyllä on runsaampi, antavampi syli, niin olemme Yrjönpäivään kuitit. Mutta takaus — se vaatii erityisen leikkauksen, eikä se ole helppokaan — valitettavasti ei helppo. — — Mutta olkoon — otamme kantaaksemme sen uhrauksen.
Hän pysähtyi peilin eteen ja katseli julkeasti toista Kremeriä silmiin. Hän tunsi, että he nyt olivat yksimielisiä. Ja samassa asennossa ollessaan täydensi hän oman ajatusten kiertonsa.
— — Jaan lähtee muutenkin pois, siispä annan Kurun kuudenneksen näille. Sen saisi hän vielä kaupanpäällisiksi. Sitä on monikin halunnut. — Ja kun minä vielä eteenkinpäin lisään lehmiä, siis — niin sanalla sanoen: Der Vorhang kann aufgehen!
Hän otti kepin ja hatun ja lähti kävelemään.
Mutta esirippu ei noussut ja Tönu ei ilmaantunut. Puuttui kutsuja. Kremer siirsi kutsun päivästä päivään tietämättä, mistä syystä, jollei senvuoksi että huomenna näytti sopivammalta kuin tänään ja ylihuomenna vieläkin sopivammalta.
Eräänä aamuna huomasi hän männikön luona Tönun ja huusi häntä. Mutta miehen tultua ei huutajalla ollut mitään puhuttavaa.
"Hoh, joutavia — unohtui jo mielestä!"