"Hoh, nekö kurkunsuolaajat? Mitä ne raadot maksavat minulle! Vahinko on kymmentä kertaa suurempi. Voit ryhtyä työhön, kun he tänä vuonna ovat käyneet. Vaot ota itsellesi."
Siinä kaikki. Ja syksyyn on vielä aikaa. Tönu ei käsittänyt, mikä kiire näillä happomarjapensailla nyt juuri oli. — —
Seuraavat päivät eli Ulrik velttona ihmeellisessä, hivuttavassa tuskassa. Hän ei päässyt selvyyteen itsestään, tuntui kuin hänessä olisi jokin ollut pois sijoiltaan. Kaikki oli järjestyksessä eikä kuitenkaan mitään! Sydän oli valmis eikä kuitenkaan ollut! Hän ei enää nähnyt mitään sormea, ei varoittavaa eikä uhkaavaa, ja pysyi kuitenkin paikoillaan. Mitä sinä oli, mitä siinä vielä voisi olla?
Häpesikö hän heitä? Heitä molempia ja muita?
Ei, vastasi hän nauraen naurua, mikä ei ollut varsin kaukana halveksunnasta. Nuo ja ne kaikki — he saisivat ajatella hänestä mitä tahtoisivat, se ei liikuttaisi häntä.
Heidän vuokseen oli hän ennenkin ollut ja tehnyt, kuten itse oli parhaaksi katsonut, muutenhan pitäisi hävetä sekä hevosia että variksiakin. Ainoastaan kolmen ihmisen ei tarvinnut sitä tietää — niiden kolmen siellä Särgveressä — niiden kolmen pingviinin, eikä suinkaan ollut vaikeata pitää heiltä se salassa.
Mutta Kremerin herra istui avonaisessa akkunassa ja mietiskeli edelleen, vaikka kyllä kaikki jo oli järjestyksessä, eikä näitä ajatuksia enää kukaan ollut kiihottamassa, sillä käkönenkin jo vaikeni kaalimaan takana. Varmaankin lensi se jälleen johonkin satakielen sijalle laulamaan kiihoittavaa säveltään jollekulle toiselle visapäälle.
Mutta käkeäkin seurasi toinen.
Mutta se ei laulanut, vaan nauroi.
Se nauraa mäkätti suon alapuolella, niinkuin näkisi se sieltä jonkun ennennäkemättömän narrin.