"Takaisin — — vai niin — — no, siis ladomme ne tähän — —."
Kremer pani kopan vasempaan käteensä ja alkoi oikealla latoa munia parittain riviin kirjoituspöydälle. Mutta varmaankin oli tuo työtätekevä käsi hätiköivä, sillä yksi muna putosi maahan. Molemmat katsoivat sitä: jopa muodostui vanhanherran saappaan kärjen eteen suuri kullankarvainen silmä.
Vain pudottaja nauroi, haihtuva puna poskilla, mutta katsoja jäi vastoin odotusta totiseksi.
"Luvatkaa", huomautti nuorikko ottaen herralta korin ja latoen munat tyynesti ja nopeasti vihreälle kirjoitusmatolle. "Viisitoista paria — — tämän kokoisia." Hän osoitti sormellaan permannolle.
Sisäisesti vahvistuneena siitä, ettei Mari nauranutkaan, saattoi herra von Kremerkin asettaa sanoihinsa jonkunlaista tiettyä leikillisyyttä kun hän maahan katsoessaan kysyi: "Mutta mitä me tälle teemme?"
"Minä voisin sen pyyhkiä pois, jos — —" nuorikko katsoi ympärilleen.
"Ei, ei — sanoin niin vain suotta, — kyllä Vilhelmina korjaa itse pois sen."
"Ehkä hän pyörtyy nähdessään sen."
"Kyllä minä herätän hänet jälleen henkiin."
Marin kuvitellessa sellaista herättämistä alkoi hänen nauruhermojaan nähtävästi hyvin kutkuttaa, sillä nyt valaisi salama laajasti ja kirkkaasti joka viivan hänen puhtaiksi pestyillä poskillaan. Hänen silmänsä sädehtivät, harvat hampaat näkyivät, ja upea rinta ilmoitti kätkettyä eloa.