Prillup jäi katsomaan iltaruskoa, silmät selko selällään, hiljaa kuin puukalikka, kädet ristissä pään alla. Taivaankaari hehkui vielä punaisena ja keltaisena kaikissa eri vivahduksissa, eräällä keskellä kaarta olevalla pilvenmöhkäleellä, joka näytti kaksipäisen mustan vaakunakotkan muotoiselta, oli niin kirkkaan loistavat ääriviivat, kuin seisoisi lintu aukeaman edessä, mistä taivaanvaltakunnan valo hohti sen selkään. Vielä toisiakin taivaan eläviä liikkui hitaasti etelästäpäin kuumotusta kohti, toiset samanlaiset kuin maisetkin, jotkut ventovieraat alkaen reunoistaan loistaa heti kun joutuivat kotkan kohdalle. Mutta vähitellen loisto himmeni, värit yhä enemmän hämmentyivät, ja Tönun poski oli lopuksi sininen kuin paiseisiin kuolleen ihmisen.
Mutta hän loikoi yhä jäsentäänkään väräyttämättä. Käsiä ja kaulaa myöten vilisi pieniä mustia muurahaisia, sillä hän oli sattunut aivan niiden rakoisen pesän lähelle, ja muuan vilisti juuri yli parran ja huulten.
Vihdoin viimein Prillup kuitenkin tunsi kutituksen, raapaisi oikeaa ja vasempaa kylkeä ja nousi istualle. Sitten heilutteli huolimattomasti käsiään silmien edessä kuten sääskiä torjuessa, ja hypähti seisomaan. Ja nyt leikki hänen karvaisilla kasvoillaan taas jotakin entisen naurun häivettä.
Mutta kun hän tuli takaisin tielle ja näki Otsan vanhan miehen kömpivän edellään kimppu haravanvarren puita olallaan, ei hän rynnännyt tämän jälkeen, ja kun Pikku-Jüri-Krööt tuli vainiolla häntä vastaan, ei Tönulla ollut tällekään mitään puhuttavaa. Hän asteli suoraa päätä Prillupin portille, niin ajatuksissaan, että kulki sylin verran keinun ohitse, huomaamatta Pajusen tytön tervehdystä.
Portilla hypähteli Kaaru häntä vastaan, ei ainoastaan häntäänsä kieputtaen vaan puolta ruumistaan; se paljasti irvistäen valkeat hampaansa, puuskuttaen koko sydämestään. Mutta tällekään ei tulijalla ollut sanottavaa, ei sitä eikä tätä, muuta palkintoa se ei saanut kuin että isäntä toisella puolen veräjätä jäi sitä katselemaan. Mutta Kaarasta tuntui varsin oudolta tuo tuijotus ja jatkuva paikalla seisominen, niin että se piti parempana kadota iltahämyyn, mikä tuhkan hienona oli varissut yli pihan, tylsyttäen ääriviivat ja hämmentäen esineitten muodot.
Prillup aikoi jo mennä tupaan, mutta huomasi kolme harmaata hahmoa aidalla pihan päässä ja meni sinne. Niinkuin suuri yölintu poikineen, toinen toisen siiven peitossa, toinen toisen, kaikki puristautuneina toisiinsa, istui siellä Mari Jukun ja Annin kanssa kaikkien nenät suota kohti.
"Mitä ihmettä te siinä oikein katselette?" nauroi isä.
"Me kuuntelemme Tapun väen puheen pakinata", vastasi Anni kuiskaten, "mutta ole vaiti!"
Kuulakka, viileä ilma oli todellakin niin äänetöntä, että suonotkon toiselta puolen, Kruusimäen tasalla olevalta pengermiköltä, jonka aukeamassa vesaikon välistä hämärsi Tapun kylä, saattoi kuulla ihmisääniä — niin hämmästyttävän ja hullunkurisen selvästi aivankuin seisoisi näkymätön puhelija lähimmän pensaan takana. Tosin jäivät sidesanat enimmäkseen kuulumatta ikäänkuin olisi ajoittain pantu kansi päälle, mutta myöskin varisi käsitesanoja, mikä kaikki teki lauseitten sisällön varsin hullunkuriseksi.
Mutta nuo kolme kuulijaa eivät nauraneet ihmeellisille yhteensattumille, kaikkien silmät ja suut olivat muuttumatta jännitetyn totisina, toisinaan vain lapset katsoivat äitiä kasvoihin.