Nyt tömisivät näkymättömät vaunut ja näkymätön hevonen puhalsi sieraimiinsa, jokin korskui ja joku vihelsi, lammas määkyi siellä ja koira alkoi haukkua täällä — ei voinut sanoa tapahtuiko se maan pinnalla vai ilmassa, ilmisissä vai unessa. Ja kun aika ajoin kuului jokainen kuiskauskin, niin oli kuin kuulisi omat ja toisten ajatukset. — "Ruoka on pöydällä — me jo söimme", huomautti Mari kääntämättä päätään.
"Ettekö te siis tule vielä?"
"Kyllä me pian tulemme."
"Olisi joitakin uutisia — voittehan toisen kerran uudestaan —."
"Mutta mene, isä, — sinä häiritset meitä", sanoi Juka. —
Prillup oli jo sängyssä, kun he tulivat, mutta vielä valveilla. Lapset jäivät tupaan, he nukkuivat siellä. Mari alkoi siivota kamarin pöytää. Kerronko vai en? häilyi Tönu täkin alla.
Tuvassa oli hiljaista, ovi vedettiin kiinni, Mari kömpi sänkyyn. No nyt, ajatteli Tönu ja veti suunsa nauruun.
Mutta samassa hänen silmiinsä sävähti näky noista kolmesta, jotka istuivat pihan perällä ja kuuntelivat Tapun kylän ääniä: jokin pelko lukitsi hänen suunsa. Hän päätti odottaa, että tämä ehkä itse kysyisi, mitä vanha mies tahtoi.
Mutta Mari ei ole utelias, hän tietää sen, ja niin odottaa hän toivottomana. Hän kuulee tämän haukottelevan, huokaisevan ja tyyntyvän — lämmin selkä hänen lantiotaan vasten. Ja sitten alkaa yhtäjaksoinen nohina, nuori ja makea. Ja Tönu jää yksinään koko yöksi omine hulluine kaikille kerrottavine pilajuttuineen. Hän kierittää sitä päänsä ympäri siksi kunnes aamu koittaa.
Mutta sitten nousee hän sängystä tehdyin päätöksin. Hän tahtoo puhua, miten hetki on myötäinen, jos siltä näyttää, ettei pilaa pilaksi oteta, vaan siksi, mikä se on, pilaksi kyllä, jos niin tahdotaan, mutta todeksi, jos taas toisin tahdotaan.