Siten on pila haudattu. Joka suhteessa.
Prillupin silmänvalkuaiset tummenevat, katse kostuu, hänen parrassaan riippuu kaksi harmaata kuorta.
"Sinunhan piti tänään panna tuoppiin vanteet", virkkaa nuorikko lopuksi ja nousee pöydästä.
Tönukin lopettaa. "Niin, niin, kyllä heti ryhdyn työhön." Hän pyyhkii suunsa ja vetäisee kuoret parrasta. "Piru tiesi — tarvitsisi jälleen ajaa merenrannalle silakan hakuun — — nuokin ovat nahistuneita ja hirveän suolaisia, eikä niitä siellä tynnyrin pohjalla ole enää paljoakaan — —."
"Eivätkös ne ole sopivan nahkeita."
"Nahkeita kyllä; mutta tuore on aina sentään tuoretta."
Prillup tassuttelee oven luo ja siellä venyttelee itseään perinpohjaisesti. Hänen sydämensä on ihmeen kevyt. Ja nyt pääsee naurun murina hänen kurkustaan, mikä on kova ja karkea kuin lähdevesi.
"On käynyt höpelöksi! — — Itsekin näet, että on käynyt höpelöksi!
— — Käskeepä sinun loukkaantua höperölle — —."
Mari puuhailee rauhallisesti pöydän ääressä, selkä menijään päin. Auringon säde kultaa hänen niskansa, hiukset heilahtelevat ja punertavat heikosti.
"Ja minä — — katsos, vasta tänään — vasta tänään aloin lörpötellä — muuten vain leikin vuoksi — että mitäpähän siitä, — onpahan nyt asiakin — Sanoin jo heti samassa hengenvedossa, että vai tahtoi siis herra vielä vanhoilla päivillään — — — Mokomakin säämiskäinen! —" lopettaa Prillup ja astuu ovesta ulos.