On nimittäin hetkiä, jolloin ei kannata odottaa Marilta vastausta.
Mutta Prillupin ollessa jo pihassa, kuuluu avatusta kamarin akkunasta huoleton laulun surina: "Kun meret jäässä talvell' on — —."
Maanantaina alettiin niittää suota, heinä oli kovaa kuin lanka, ilma värähteli viikatteen hijontaa. Prillup löi leveän kaaren, sillä hänen käsivartensa eivät juuri olleet paljoakaan koipia lyhemmät, ja voimia riitti ja hyvää tuulta myöskin. Tuntuihan hauskalta saada osansa aikaisemmin valmiiksi kuin joku toinen ja mennä kotiin — Päivänterän vielä lämmittäessä selkää. Vasta tänä vuonna tunsi hän siitä nautintoa, ja toiset miehet nauroivat, että näkeepä heti, että Prillupilla on vielä hääpaita selässään (naisia ei suolla ollut, he tulivat vasta jälkeenpäin vetämään luokoa). Ja Prillup nauroi vastaan ja kehuskeli nuorikkonsa nuoruutta ja letkautteli pikku Yrjöä, jonka muorin kasvot jo vetäytyivät kurttuun. Prillupista tuntui kuin ei hänen oma mielensä olisi vielä milloinkaan ollut niin rauhallinen.
Mutta jonkun päivän perästä alkoi Tönun into vähetä. Hän hijoi usein viikatettaan, pani kohtuuttoman useasti piippuunsa ja piti usein väliaikoja, jotka eivät näyttäneet olevan tarpeen: suorastaan vain katseli kosteikkoja ja ojia ja raapi niskaansa. Ja iltaisin veteli hän jalkojaan niin hitaasti Kruusimäkeä ylös kuin olisi hänellä siellä kotona Marin asemesta nainen — ryppyinen kuin Pikku-Yrjön Krööt. Ja sitten tuli ilta, jona hän ei mennytkään suoraapäätä kotia, vaan pisti viikatteen mäenrinteen pensaaseen ja kiertäen aidan viertä ja pellonpiennarta myöten hissutteli suurelle nurmikolle päin, jossa moision takana sen ja niityn välillä tien toisella puolen moision karjamaita vastassa, oli Kurun kuudennes.
Prillup ei tiennyt itsekään, mitä hän oikeastaan etsi sieltä, mutta jalat näet veivät. Hän hiipi ensiksi pensaitten varjossa — ilma oli pilvinen, oli alkanut hämärtää — kiertäen Kurun heinä- ja peltomaan välistä, kömpi vihdoin yli kiviaidan karjamaalle, ja jäi siihen mäen tönnäälle, mistä selvästi näki talon pihamaan, happomarjapensaan alle kyljelleen loikomaan. Kädessään oli hänellä vielä kimppu reheviä ohran oraita ja useita pitkiä, vihantia rukiinkorsia Kurun nurmikolta.
Talon pihassa liikuttiin ja touhuttiin: emäntä tuli tuvasta kantaen leipäpussia, tytär aitasta tuoden maitoastioita, pikku poika riihestä heinäkoppineen. Kaikki sijoitettiin maitokannuja täynnä oleviin vankkureihin, jotka raudikko ruuna oli pysäyttänyt portin taakse. Oli puuhaa saada kaikki sijoitetuksi, sillä paitsi voipyttyä ja maitoastioita oli siinä vielä kaksi vasikkaa, joitten päät suurine avuttomasti liikkuville korvineen näkyivät olkien keskeltä takimmaisen laudan yli. Ja sitten ilmestyi Jaan itse keikkuvine päineen, valkea liina kaulassa, mustat pitkävartiset saappaat jalassa, kaupunkilaispiiska kädessään. Hän hyppäsi huolimattomasti kuormalle, antoi vielä olkansa yli jonkun käskyn, ja vankkurit vierivät humisten hiekkaista tietä pitkin.
Varhain aamulla on hän kaupungissa ja kuorma vaihtuu rahaksi. Maito, voi, vasikat — parissa tunnissa vaihtuu kaikki rapisevaksi paperiksi ja heliseväksi hopeaksi. Ja se taika toistuu kolme ja neljä kertaa viikossa. Ja sillä välin kasvaa kotona leipä itselle ja leipä luontokappaleelle.
Prillup tuijotti vankkurien jälkeen, rukiinkorsi suussa, ohran oras kädessä. Kortta hän purra nakerteli, orasta hieroa näperteli. Oraasta hänen kätensä tulivat märiksi, niin mehevät olivat piikkiset lehdykkäiset, ja tuntuva tuoksu tunkeutui nenään. Hän nousi seisomaan vasta sitten, kun vankkurit olivat ehtineet kulkea läpi kadun ulkoportin ja Kurun Jaanin musta lakki oli tutisten kadonnut suuren tien notkoon.
Pari päivää myöhemmin ilmestyi Prillupin hoikka ja pitkä hahmo maitokamarin avonaiseen akkunaan. Oikeastaan nimitettiin siten kahta väliovella yhdistettyä kamaria: takimmaisessa hapatettiin maito, etumaisessa valmistettiin voita. Nytkin pyöritti Kurun emäntä kirnun kampia, samalla kuin Jaan takaa tyhjensi lämpimät korvot. Keskenkasvuinen tytär ammensi hänen avukseen tuopilla maitoa pyttyihin ja tämä asetti ne riviin avarille hyllyille, joita oli rakennettu neljä kerrosta seinään kiinni. Reemetin emäntä ja korvon tuojat olivat jo menneet pois.
"Hyvää ehtoota ja voimaa työntekoon!"