Juhannusaamun aurinko katsoo jo korkealta Prillupin kamariin, mutta havaitsee nuoren parin yhä vielä olevan vuoteessa. Hän ei ihmettele, sillä yöltä hän kuuli, että he olivat olleet yhdessä lasten kanssa vainiolla, siksi kunnes tervatynnyrin viimeisetkin rippeet ovat hienontuneet tummanpunaisiksi helpeiksi. Hän ei ihmettele, vaan myhäilee ja nousee korkeammalle.
Mutta ainoastaan Tönu makaa, nuorikko on hereillä. Nuorikko nojaa kyynärpäitään olkimatrassiin, poskeaan käteensä ja katselee Tönun makaamista. Tönu makaa selällään, kädet vatsalla, leukaperät korkealla, nenä pystyssä ja suu auki. Rinta on miltei kokonaan paljaana, hihat ylähällä, peitto työnnetty alas. Näkyvissä oleva iho on kauttaaltaan karvaista — rinta, kaula, leuka ja posket, käsivarret ja kädet. Tuo likainen karvapeite, pehmeä ja kiiltävä, pitkin pintaa myötävä, harvenee ainoastaan käsien kohdalta eikä laikollinen parta eikä pörröinen tukka ole sen pitempää eikä tiheämpää. Parta ulottuu aina poskipäihin asti, hiukset alkavat jo kulmakarvojen yläpuolelta. Nenästäkin törröttää tupsuja ja korvasta yksinäisiä haituvia.
Nuorikosta on Tönu luonnollinen, turkki houkutteleva. Hänen katseensa sivelee tämän rintaa ylhäältä ja alhaalta, pysähtyy käsivarsiin ja kasvoihin, ja lipuu taas rintaa ylös ja alas. Ja sitten kohoaa hänen kätensä peitteeltä ja liukuu pari kertaa yli tuon karvaisen poven, hellästi ja varovasti, aivan samoin kuin pelokas lapsi silittää koiraa. Ja kun hän tyynnytettynä vetää kätensä takaisin ja taas katselee, sädehtii nauru hänen silmistään, sillä hänen mieleensä johtui muuan koulukirjan kuva, ja hänen huulensa sopisevat kerta toisensa perästä; orangutaja.
Ja äkkiä saa hänet himo valtoihinsa, intohimoinen halu, vastustamaton himo: panna palamaan tuo pehmeä, läikkävä tiheikkö Tönun rinnalla ja katsoa kuinka se alkaisi kohisten palaa kuin kulo! Tikkulaatikko, piippu ja tupakkakukkaro on Tönulla aina sängynpäässä. — Nuorikon käsi nousee ja ulottuu sinne, hänen silmänsä kiiluvat. Mari pitkittää leikkiä siksi kunnes hän on saanut tikun palamaan ja odottaa ainoastaan tulikiveä sulattavan liekin suurenemista.
Mutta silloin liikahtaa nukkuja, maiskuttaa suutaan ja herää. "Mitä nyt — mitä nyt?" mumisee hän unenpöpperössä ja pyyhkäisee kädenselällään hikistä päätään. Hänen toisiaan lähellä olevat silmänsä pälyilevät sekavina sinne tänne, ja Marista näyttää kuin olisivat kuopat, mistä ne vilkuvat, viimeaikoina suuresti syventyneet.
"Tahtoisin sytyttää tuleen rintasi", vastaa nuorikko.
"Tuleen minut — — vai niin — — miksi sitten?" Tönun katse on keksinyt vaimon käden, missä sormien välissä palaa vielä tikku.
"Olet niin karvainen."
Tönu haukottelee. "Huomaatko sen siis vasta tänään?"
"Huomaan."