"No missä sinun silmäsi sitten ennen ovat olleet?"
"Eipä tiedä."
Tönu haukottelee taas. "Mutta sytytä sitten tuleen!"
"Nyt en enää tahdo." Ja Mari heittää tikun sängyn pään yli.
"Niin, minä olen karvainen — päänlaesta varpaitten päihin asti joka kohdasta. Äiti-vainaja sanoi aina: Tönu, sinusta tulee rikas mies! Meidän sukukunnassamme ei ole ainuttakaan karvaista, siksi olemme kaikki köyhiä, mutta sinusta tulee rikas mies."
"Mutta ei ole tullut?"
Prillup on pannut kätensä pään alle ja naurava katse on lipunut kattoon. Karvat hänen suunsa ympärillä värisevät pakinoimishalusta ja ääni on uneksiva ja pehmeä.
"Ei ole tähän asti tullut. — — Se oli äidin puhetta — isällä taasen oli toiset tarinat. Isä sanoi: Naisten puhetta! Mistä sulle ilman annettaisiin ja keneltä sinä läksisit ottamaan! Emme ole miehiä, jotka menevät ottamaan — ei ollut minun isäni, en minä, et sinä, poika, — meissä ei ole sitä, mikä panee ottamaan. Ottaisikohan sitä joskus, kun juuri nenän edessä on otettavaa, mutta kun ryhdyt toimeen — jopa näet, että toinen on sen siepannut, eikä muuta kuin pyyhi suusi puhtaaksi! Parempi on olla sitä himoitsemattakin eikä ajatella muuta kuin että illalla saa väsyneen ruumiinsa vuoteeseen ollakseen varma siitä, että pää aamulla jälleen nousee, ja se silloin viimeisen kerran on noussut, kun jonakin aamuna et enää liikuta sormeasi etkä varvastasi. Silakkaa ja leipää, piippu täynnä tupakkaa ja suu täynnä viinaa — sellaista on Prillupeilla ollut ennenkin eikä suinkaan elämästäsi tule sitä puuttumaan?"
"Mitä äiti siihen sanoi?"
"No, ei äitikään luopunut omasta uskostaan. Kun poika on kerran karvainen ja Jumalata rukoilee, ei se ole mahdotonta — — ei muuta kuin käski ahkerasti palvella Jumalaa, joka jo on antanut karvatkin."