"Kehuu muuten vain."
"Kehuu mitä kehuu. Eikös hän saisi kehua, kun on kerran kehumista —"
"Vaikka ei osaa rahojaan laskea!"
"Kyllä hän osaa rahoja laskea — ei kyllä osaa kirjoittaa, ja kirjaa tavailee kuin lapsi, mutta kyllä hän rahansa osaa laskea. Ja moisioitapa on monensuuruisia ja monenlaisia. Eikä hän ryhdy tahtomaan Kaiknaa, ei Tappua eikä Särgvereä; Mäenkylänkin voi hän ehkä vielä jättää vanhalle miehelle, ja Vidusten kaiknan jättää hän maitomiehelle, joka on puolta kauemmin rehkinyt kaupungin väliä. Mutta Laiksalan ja Mudrikun — ovathan nekin moisioita, ja toisiakin on siellä ja tuolla puolen kaupunkia, meidän maallamme ja Riianmaalla ja Venäjän maalla — — Mitä sinä naurat?"
"Nauran Kurun Joanin kaupungin matkaa: voi sitä pääparkaa!"
"Älä sinä hänen päästään huolehdi, ei siinä ole mitään vikaa, — varo paremminkin, ettet sinä ensi kesänä jää hänen vaununpyöriensä alle!" Prillupin kädet ovat ristissä pään alla, hän napsauttaa varpaitaan sängyn päälaitaa vasten.
"Voihan olla, ettei hän osta moisiota, ehkei tiedä vielä varmaa itsekään, ehkä hän ryhtyy silmäilemään jostakin hyvää taloryhmää, ja ottaa ne ja sillätavoin saa piankin moision itselleen. Mutta olkoonpa, että hän suullaan ehtii enemmän ja kukkaro riittäisi kahden tai yhden ainoan suuren maatilan ostoon, — kultaseni, — ei siinäkään ole tarpeeksi korvausta yhdeksästä tai kymmenvuotisesta vedättämisvaivoista, eikö hän voi leikkiä herraa ja vaimonsa antaa leikkiä rouvaa, ja nähdä vaivaa vielä edelleenkin, että kehuu — mistä sinä tiedät, että kehuu? Minä sanon, että ei kehu — hän sanoi minulle suoraan vasten kasvoja — vasta pari päivää sitten sanoi vasten kasvoja — vaimon kuullessa sanoi — ja ihmisen silmästä näkee ja äänestä kuulee, — ja niin puhui ukko itsekin tiedäthän tuona kertana — sanoi niin, että se maitokamari, se on raha-aitta, ja että Joan — —"
Mutta yht'äkkiä ei puhelijalla olekaan enää kuulijaa. Nuorikko katsoo äkkiä akkunaan päin: pihassa ottavat Anni ja Juku piirissä ympäri, reuhtova koira perässään — he ovat kaikki jo pois vuoteestaan! Huiskin, pieni hypähdys yli väsymättömän juttelijan ja Marikin on sängystä ja lähemmin tarkastettuaan kamaristakin kadonnut, ja kun Prillup — isä ulkoa tulevien äänten houkuttelemana kääntää silmänsä vastapäätä olevasta ikkunasta pihalle, näkee hän kolme paitasillaan olijaa kaivonaltaalla kiivaassa vesisodassa keskenään kekkaloivan koirareuhkanan ollessa pulassa siitä, mille kolmesta puolueesta tarjota apuaan.
Tönu on hetken aikaa liikkumattomana paikallaan, hänen kasvonsa ovat aivan tylsät ja korvat kuuntelevat kärpästen surinaa sisäisen tyhjyyden täytteeksi, kärpäset säristelevät hänen karvaisella rinnallaan, hänen karvaisilla käsillään ja jaloillaan, hänen parrassaan ja suullaan — Tönu ei häiritse niitä. Sitten haukottelee hän kiireesti ja vikisten kuin kirppuinen koira viskaisee jalat sängystä. Ja verhottuaan ne istuu hän ikkunan viereen, nojaa kyynärpäänsä polvelle, tarttuu molemmin käsin päähänsä ja murjottaa permantoon päin, sillaikaa kuin ulkoa kuuluu iloisia ja vallattomia ääniä.
Mutta yht'äkkiä tuntuu Prillupista kuin seisoisi Leenu keskellä kirkasta, surisevaa huonetta. Ja niinkuin sykkisi sydän toivottaen hänet tervetulleeksi.