Niin, Leenu — hänpä tietäisi ja tekisi myöskin sen, mikä oli tarpeellista. Siinä ihmisessä oli sielua ja ymmärrystä!
Mutta eipä häntä kukaan tahtonutkaan.
Ja mitä vartenpa rehki aikaisesta aamukajastuksesta pimeään yöhön asti, ja mitä hän muita olisi pakottanut rehkimään — jumaliste, siinä sitä nyt ollaan!
Ja hiljainen liikutus valtasi Tönun mielen. — Siinä seisoo Leenu — hentona, luisena, kuivana kuin taula alati liikkeellä viuhtoen, kuin kovakuoriainen, jättämättä jälkeä itsestään, mutta aina auttajana, toverina, ollen pelkkää silmää ja korvaa — — miksi hän ei saanut olla kauemmin täällä, miksi hän jätti majan ja miehen ilman tukea!
Totta kyllä, hän toraili usein. Hän torui ja porisi aamusta iltaan jokaisen ja kaikkien kanssa, kaksijalkaisten ja nelijalkaisten, hengellisten ja hengettömien kanssa, hän saattoi torua ja manata puukalikoita ja vitsaraaskuja aivan kuin olisi hänen edessään ollut toinen ihminen, ja viimeisinä aikoina näytti siltä kuin olisivat hänen pienet kasvonsa näivettyneet pelkäksi käsnäksi, josta alituisesti vuoti sappea. Se tympäisi, kuitenkin siihen tottui ja mukautui sitä. paremmin kun tiesi, että kaikki se tora ja porina tapahtui hiljaisena surinana, niinkuin olisi hän puhunut itsekseen ja itselleen vanhasta tottumuksesta, aivan kuten paarma ja kärpänenkään eivät voi elää ilman sitä. Sittenkin se kyllästytti, totta kyllä, lapsiakin ikävystytti niin että ne pyrkivät kauemmaksi, kun vain pääsivät, ja Tönu itse ei tietänyt muuta neuvoa kuin purra hampaitaan ja vaieta kuin tukki.
Mutta ajatellessaan nyt jälleen, ettei se tarkoittanut mitään pahaa, että hän juuri siten pyrki tekemään hyvää ja olemaan omaisilleen hyödyksi, ja ajatellessaan vielä, että ehkä oli oikeassa tuo viisas muori, joka sanoi, että Leenulle oli jokin kateen silmä tai sana saattanut raskauden aikana sisäisen vaivan, mikä oli jäänyt häneen ensimmäisen synnytyksen jälkeen. Se oli ollut varsin vaikea ja maksanut vanhemman pojan hengen, siispä — siispä —
Ja uusi voimakas kaihon — ja leskeyden tunteen puuska valtaa Tönun mielen, kalvava yksinäisyys painaa hänen päätään vieläkin alemmaksi ja kuiskaileva suu tunnustaa tomuiselle permannolle hänen jalkojensa edessä, että se, mikä Leenun kanssa vaipui hautakummun alle, oli omaa — kaikesta huolimatta oli omaa. — —
Prillup istui vielä samassa paikassa kolmen kiistasilla olijan laukatessa ovesta sisään huhkien ja puhkien. Kaikkien paidat ovat märkinä, jalat kurassa, sääristäkin tippuu sitä vielä hiukkasen. Ne pohtivat nauraen ja toisiaan näykkien suurta tapahtumaa ja sen jälkeen tarkastavat omaa ulkomuotoaan, kiinnittäen isään aivan kuin tähän asiaan perehtymättömälle vain hieman huomiota, ja lähtevät pois vasta sitten, kun Mari pannessaan hametta päälleen antaa toiselle kahdelle merkin, että he menisivät verhoamaan itseään. Mutta Mari itse alkaa peilin edessä kotona tehdyllä pikiharjalla sukia omaa vanunutta kiharaista tukkaansa.
Akkunan ääressä istuva Tönu huomaa, että jotakin on muuttunut.
Kun he niin kolmisin tulivat, hulluina kuin kolme vallatonta varsaa — niinkuin sälkö kaksine varsoineen — touhahti jotakin tupaan ja poveen, jotakin, mikä kokonaan pyyhkäisi pois entisen.