Mari tekee ajoittain kiireesti ja joutuisasti työtä, vaikka hän ajoittain on veltto ja vetelä. Silloin hän viskelehtii ja laiskottelee, silmät ovat tirrillään, hän on kyllästynyt, eikä hän häpeä pitää pitkiäkin lepohetkiä. Kotoisetkin puuhat jäävät häneltä usein rempalleen sellaisen uhkamielen sattuessa.
Siksi onkin Tönun hyvä ryhtyä puhumaan — milloin milläkin tavalla.
"Niin, Manniseni, työ on monelle ihmiselle raskasta — työ tuntuu monesta ihmisestä raskaalta! Mutta ei se ole hänen syynsä. Hän ei ole syntynyt raatajaksi — suorastaan ei ole syntynyt, eikä luoja ole siksi luonut häntä! Olen huomannut ja sanonutkin usein, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä, toiset on luotu talonpojiksi, toiset herroiksi, — ja lihasta ne tunnet. Sinussa, Manniseni, sinussa on herra."
"Hyvä on, asetanpa siis jalkani seinää vasten, muutenhan rikon Jumalan käskyt."
"No niin, niinpä voitkin, jos otat huomioon Jumalan sormen!"
"Onpa se hyvä sormi, mikä johdattaa tielleni vielä toisenkin vanhan miehen."
Tavassa, miten Mann nostaa kulmiaan, on jotakin, mikä kokonaan lopettaa siksi kerraksi vatkuttamisen, aivan kuin ase olisi kalahtanut rautaan. Sanat kuolevat Tönun suulla ja ajatukset aivoissa, väliin täytyy kääntää päätä, jotta silmä välttyisi katsomasta toisen silmän pistoa, sillä se tunkeutuu aina sydämeen asti ja sieltä aina varpaan neniin.
Ja niin seuraavat toisiaan epätietoisuuden ja toivon päivät, ja väliin lisäksi päivät, joina Prillup on tiellä konttoriin sanoakseen herralle, ettei omaansa anna, ja lopettaakseen koko jutun. Mutta hän kääntyy ympäri — päästyään joskus moisiota lähemmäksi, joskus kauemmaksi — kerran aivan konttorin oven eteen, ja kun hän näkee tämän ulkona, ja hänellä olisi tilaisuus päästä herran kanssa kahden kesken puheisiin, niin poikkeaa tien oheen vaikkapa aivan viimeisessä hetkessäkin. Prillup toivoo, että häntä kutsuttaisiin moisioon, mutta samalla hän pelkää tätä kutsua ja tuntee olevansa kiitollinen siitä, että hänen kanssaan ollaan niin kärsivällisiä. Hän toivoo ja samalla kertaa suree sitä, että asia ehkä on unohtunut. Ja kun sattuma vie heidät kerran vastakkain, niin Tönu säikähtää ja samassa kuitenkin hän huoahtaa helpotuksesta.
Hän keksii vanhan herran Prillupin alapuolelta heinäsuosta ja seisattaa askeleensa säpsähtäen niinkuin ihminen, joka tietämättään sattuu astumaan pesässään talviuntaan vetävän karhun päälle. Heidän katseensa yhtyvät ja eroavat, hetkeen aikaan ei kummankaan suusta tule sanaakaan. Kremer istuu puoleksi selällään ruohoon muodostuneessa kuopassa, lakki on polvella, tuuli heiluttaa silloin tällöin hänen suuria viiksiään.
"No Prillup, et enää näytä minulle kasvojasikaan."