"Sitäkin — ehkä vielä muutakin —"
"Mitä siis vielä?"
Tönu kopistelee jalkojaan. "Mene tiedä nyt — eikös tällä ole omat halunsa ja tahtonsa — eikä tästä oikein selvää — —"
Kremerin herran suuret, paksujen kulmakarvojen verhoamat silmät laajenevat, niiden katseessa on nyt jotakin, mitä niissä ei ennen ole ollut, ja Tönun käsi, jossa on omatekoinen korkea olkihattu, vaipuu niskasta olkapäille ja rintaa pitkin alas.
"Kuule, Prillup, sinä valehtelet minulle. Tiedän, että Mari suostuu, mutta sinä itse et tahdo."
"Herra tietää —?"
"Niin. Eikä Mari tyhmä ole. Mari tahtoisi elää hyvillä päivillä ja osaisi myöskin elää, hänelläpä on sennäköiset kasvotkin, mutta sinä et henno, sinä olet kade."
Prillup vaikenee suu auki, hänen silmänsä pyörivät päässä, ja vasen käsi hieroo lantiota. Hänen mieleensä on johdettu uusi ajatus.
"Voipihan olla — voipihan olla, etten minä itsekään, etten minäkään hennoisi, — mutta ei hänkään ole maininnut siitä puolta sanaakaan, ei puolta sanaakaan sinne päinkään!"
"Vai niin — mutta kylläpä sinä olet viisas!" Kremerin herra nousee seisomaan. "Vaimon pitäisi sinulle puhua sellaista, vaikka hän näkee, että sinä itse olet sydämessäsi vastaan — — mutta kylläpä sinä olet viisas!"