"Kesämarianpäivänä kuuluu täyttävän kaksikymmentäyksi vuotta, mutta vuosia ei voi ottaa huomioon, sillä nuo erämaan ihmiset — tunnen heidät, olin jo Ruisun metsäherralla omissa hoteissani poikana — he eivät saa täyden ihmisen älyä ennen päähänsä ennenkuin silmäkulmat venähtävät alemmaksi ja silmien ympärille muodostuvat ensimmäiset variksenvarpaat, mutta on siellä sellaisiakin, jotka menevät hautaan varsan mielin —."
"No, voinhan odottaa pitkänkin aikaa?"
"Ei, no, herra — onhan joitakuita, jotka varhemminkin saavat mieltä päähänsä, joille tikulla voi yhtä ja toista tyrkyttää, tunnen hyvin sen puolen ihmiset — eikä minun Marini — niinkuin herrakin sanoi — —"
Mutta Kremer, joka ilmankaan ei usko Tönun lörpöttelyistä puoltakaan sanaa, lopettaa jutun.
"Jääköön tämä asia siis tähän, ja toisen kerran tuot sanan."
Ja kun hän jo kantapäitään pyöräyttää ja keppiään nostaa:
"Voithan sanoa hänelle, ettei hänen tule pelätä ihmisten puheita, jos hän itse osaa hillitä suunsa ja sinä, Prillup, myöskin."
Ja lopuksi astuttuaan jonkun askeleen,
"Hänhän voisi jonakin iltana itse tulla puhumaan minulle."
Tönu näkee vielä, kuinka hän hieroo vasemmalla kädellään rintaa, kylkeä ja selkää, ikäänkuin puhdistaen itseään, sitten häipyy hänen liikkuva haamunsa tummanvihreään lehtimetsikköön. — —