Sen päivän jälkeen alkoi Prillupin Tönu aivan toisin ajaa asiaa: ei enää kautta rantain ja vertauksilla, vaan avoimesti ja suoraan. Hän ei tunkeillut —, hän ei neuvonut eikä mankunut — se oli hänestä väärin, vaikkakin hänellä joskus olisi ollut siihen tarvittava rohkeus, mutta sitkeästi ja väsymättömästi loihti hän esiin houkuttelevia esimerkkejä, yllyttäen häntä, maalaten niitä uusin värein ja kaunein loistein, lopettaakseen taas säännöllisesti sanoilla: "No, Mann, miten olisi?" Ja että Mari valitettavasti oli Mann, ja ettei ruusuinen esimerkki hänestä tuntuisi kaukaiselta, niin lyhensi kiusaaja ajan, joka menisi molemmilta paljon rehkimistä vaativan maitoliikkeen pitämiseen ja kuvaili välistä päämäärää. Ehkäpä riittää jo viisikin vuotta — mutta varmaan kuusi tai seitsemän, sillä eiväthän he suorastaan moisiota tarvitsekaan, riittää lyhyempikin aika, ja päästään helpommallakin, vaikka hitaammin samaan päämäärään. Kyllä vaihtelivat Tönun mietiskelyt tästä lähimmästä levähdyspaikasta sivuasioita myöten — toisinaan puhui hän tavallisesta talosta, toisinaan myllystä, joskus metsätalosta tai talosta, jossa samalla olisi kauppapuoti — aina hän oli kuitenkin uskollinen siunausta tuottavalle maalle, nurmet ja niityt eivät kadonneet hänen kuvitteluistaan, hän tahtoi polkea jalkansa omaan maahansa kuten Kurukin, jonka sanoja hän kertasi hyvillä mielin.

Mari seisoi hiljaa kuin koira, jonka selästä etsitään kirppua. Hän ei puhunut eikä pukahtanut eikä lopuksi yrittänytkään ehkäistä kehnoa leikinlaskua. Mikään ei häirinnyt hänen rauhaansa, hän vain hymyili tai katsoi kieroon ajatukset muilla mailla, väliin kesken kaiken ryhtyen hyräilemään. Tikka nakuttelee puuta, ja se vastaa siltä kohdalta, mistä se on ontto, — ajattelee Tönu, — mutta minä koputan omaa puutani päivästä päivään, mutta se ei vastaa mitään! Se oli vaikeata käsittää, eikä hänen mieleensä johtunut, että on puita, jotka eivät tikallekaan vastaa myöntäen. Epäuskoinen kuten moisionherra, oli siinä asiassa Prillupkin, ja Prillup sitä epäuskoisempi nyt, kun hän oli päässyt herran epäuskosta selvyyteen. Lopulta sattui jotakin, josta saattoi päättää, että — Prillupin puu vastaisi joltakin kohdalta.

He istuivat aidan edessä, Mari keitti illalliseksi uusia perunoita, Tönu hioi viikatetta. Tönu oli jälleen laulanut omia virsiään, oli jälleen pannut jalkansa suuren perintötalon mustalle multapohjalle ja lopetti edellyttäen, että nuorikolla oli koti-ikävä silläkertaa sanoihin: "Ja sitten lähtisimme metsään, — ei muualle, — Ruisuun menisimme — mitä arvelet siitä, Mann, että menisimme oikein Ruisuun?"

"Miksi ei kaupunkiin?" kysyi Mari ja katsoi kieroon tuleen.

"Kaupunkiin — —? Miksi me kaupunkiin — —?"

"Siellä on kaikenlaisia ihmisiä ja niin paljon tavaroita."

Vasta hetkistä myöhemmin paljastui Tönulle vaimon kysymyksien periaatteellinen merkitys. Hänen suunsa jäi auki, viikate liukui hänen jalkojensa välistä maahan, oikeassa kädessä oleva veitsi putosi polvelle.

Ja sitten johtui hänen mieleensä muuan seikka, huomio, mikä selitti
Marin ajatusten suunnan.

Mari näki ensimmäistä kertaa kaupungin (ei ollut tavallista, että korpiasukkaitten naiset sen näkivät), heidän ollessa sieltä kahdenkesken tuomassa hääkoristeita ja pitotavaroita. Tyttönen oli kuin toisessa maailmassa, kuin maailmassa, jossa joka askeleella näkyy aina uusia ihmeitä. Oli varsin vaikeata toimittaa hänen kanssaan asioita, hän jäi yhtä myötäänsä seisomaan ja katselemaan, katosi kokonaan pari kertaa kansan joukkoon, niin että häntä täytyi etsiä kuin lasta… Ja kun Tönu lopuksi oli yksin toimittamassa erästä asiaa, jossa Maria ei tarvittu, ilmestyi tämä vasta umpeensa puolen ruokavälin kuluttua hevosen luo: aika oli kulunut "ihmisiä ja tavaroita tarkastellessa." Ja hänen poskensa punottivat.

Tiellä oli hän totinen, vaitelias ja ajatuksissaan, vilkastui vasta kotona, ja nyt oli hänellä kokonainen juttuvarasto kerrottavana monen moneksi päiväksi, ja vieläkin voisi hän panna lasten korvat hörölleen ja suut auki kertomalla joitakin pieniä tapauksia, mitkä heruivat nyt vielä jäljestäkinpäin. Mari oli niinä muutamina tunteina nähnyt ja kuullut kaupungissa monin verroin enemmän kuin Tönu, joka kävi siellä muutamia kertoja vuodessa, koko elinaikanaan.