Vai kaupunkiin siis?
Mikään ei ole kauempana Tönun mielihalujen piiristä kuin kaupunki. Hän oli aina siellä tuntenut itsensä liiaksi, ahdistus salpasi hänen henkeään, ja sydämessä nousi viha ihmisiä kohtaan, jotka näyttivät olevan opetetut ja vannotetut täällä hänen tiellään laahustamaan, häntä sysimään ja tyrkkimään. Hän kiitti joka kerran Jumalata, päästessään sieltä pois, ja ihmetteli aina, miten ihmiset voivat suostua elämään sellaista markkina-elämää ja sitä yhä jatkaa. Ja mikä oli vieläkin hullumpaa: kaikki pitää sinun ostaa, mitä suuhusi panet, rahakukkaro olkoon aina kourassasi, maasta ei ole jyvästäkään otettavissa — syö puhdasta Jumalan rahaa! — Mutta eipä hänen kaupunginkammonsa tarvinnut tällä hetkellä painaa vaa'assa mitään. Oli vielä aikaa siihen päivään, jolloin asiasta tuli tehdä lopullinen päätös. Sinä aikana oli toisesta tullut kypsempi ihminen, jos kuitenkin tämän tahto jäisi ratkaisevaksi — niin eletäänhän kaupungissakin. Puu oli vastannut tikalle, tikka tiesi, mistä vie tie toukkien luo — se oli nyt pääasia. Ja Tönu vastasi vaimolle:
"Vaikkapa vain, voisihan kaupunkiinkin — —"
Mutta ei enempää.
Näkymätön terä katkaisi puheen siltä kohdalta.
Eikä ainoastaan täksi päiväksi, vaan muutamiksi päiviksi.
Tönu teki kädellään liikkeen, mikä näytti sanovan: Mutta onhan meillä vielä aikaa kaikesta neuvotella, ja nousi seisomaan aivankuin hänellä olisi ollut asiaa riihen luo.
Hän ei tiennyt, minkävuoksi, hän tiesi vain vakavammin kuin milloinkaan pohtivansa kysymystä: Suostuako vai ei? — varsin tyhmää, perin tyhmää ruveta pohtimaankaan sellaisia mahdollisuuksia, ruvetako Kurun Jaaniksi vai jäädäkö Prillupin Tönuksi? Nyt, kun toinen oli taipuvainen yhdessä maksamaan määrättyä hintaa, rupesi hän itse horjumaan, ikäänkuin väijyisi tässä kaupassa vahinko. Hän oli kuin kana tappuroissa lapsellisine mielikuvineen: Kuinka sinä näistä kolmesta annat yhden toiselle. Hän huomasi nyt todellakin, ettei hän hennonnut, niinkuin hyväntahtoinen kaupan tarjooja oli hänelle suuttuessaan moittien sanonut.
Tuossa ahdistuksessaan, mikä pyrki viemään häneltä ruokahalun ja unen, rukoili Tönu vihdoin Jumalalta hyvää neuvoa. Mutta varmaankin oli tälläkin liiaksi rasitetulla luottamusmiehellä parasta aikaa monen toisen kuudennusmiehen asiat ajettavana: vastausta ei tullut, ei kuulunut. Sitten lähti Prillup tietäjän luo.
Tämä asui Tapun kylässä ja vastasi heti. Ilman että Tönu oli hiiskahtanutkaan omasta asiastaan — he vaihtoivat johdannoksi ainoastaan muutamia ylimalkaisia puheenparsia voinnista ja elämisestä molemmin puolin jokea, jonka ohessa muori täytti oman jättiläisnenänsä nuuskalla — luetteli samainen tietäjä, levitettyään kortit, aivankuin kirjasta, että Prillupin isäntää odotti hyvä onnenpotkaus, jos hänessä vain on miestä tarttumaan kiinni oikeasta kohdasta. Oli esteitä tiellä, mutta niiden ohi tuli viisaasti käydä tallustaa. Ja lopuksi kertoivat likaiset, ihmeellisen haisevat lehdet — Tönusta tuntui haju melkolailla samanlaiselta kuin pirunpihkan haju — ne lausuivat lyhyesti ja salaperäisesti: Joka ei anna, se ei ota; yläjoen miehen tuli pitää mielessään: Joka ei anna, se ei ota.