Mutta juuri tuo tumma sana kimmahutti Prillupin istuimeltaan.
Hän pusersi muorin molempia käsiä, vakuutti tuovansa syksyllä lisää korvausta ja läksi.
Nyt läksi tikka toukkien jälkiä — hetipaikalla, suoraan.
Joka ei anna, se ei ota — — Joka ei anna, se ei ota!
Sutsun mökiltä poikittain suon yli Prillupille oli tunnin matka, mutta Tönu huhki sen varmaankin puolta nopeammin. Hän pakeni, ikäänkuin ahdistaisi häntä pelko, että korttimuori juoksisi hänen jälkeensä ja ottaisi jotakin takaisin omista ilmoituksistaan. Joen partaalta, nojaten jalkaansa portaaseen kääntyikin hän ympäri katsomaan Sutsuun päin, ja myhäili kun ei ketään ollut näkyvissä. Ja sitten joen parrasta edelleen niin että vesi räiskyi, tällä kertaa tietämättä syytä kiireeseensä, jollei mahdollisesti halunnut saada pyhäpäiväiltaa kotona pitemmäksi, jotta saisi tuon kohtalokkaan kaupan tehdyksi. Vasta Kruusimäen pengermikön alkaessa, hänen pantuaan sukat ja kengät jalkaansa — ei ollut tarpeellista, että Prillupilla tiedettiin hänen tulleen suon yli — hiljeni hänen vauhtinsa, polvissa tuntui väsymys, pää oli hiukan raskas.
Hän huomasi nuorikon olevan pihanurmella kolme avattua kirjaa vierekkäin nenän edessä; Marilla oli nimittäin hassu tapa lukea useita kirjoja vaihdellen samalla kertaa: jakso toisesta, kappale toisesta. Sisällys ei häneltä sekaantunut, vakuutti hän itse. Sellaisia talon askareitakin, jotka eivät olleet pakollisia, nähtiin hänen tekevän samalla tapaa, ja useinkin jätti hän työn keskeneräiseksi ja tarttui toiseen — niin oli hauskempaa ja mukavampaa. Nauru ja hoputus ei auttanut, halu pani hänet aina tekemään siten. Luettavaa — tusinan verran tahraantuneita kertomuskirjoja ja lauluja — oli hän tuonut mukanaan isänsä kotoa ja pölytti niitä nyt piru tiesi kuinka monetta kertaa, sillä Prillupilla, jossa tavallisten hartauskirjojen ohessa oli ainoastaan pieni almanakka, ei ollut sellaista omaisuutta.
Tönun lähetessä lukijaa nosti tämä katseensa kirjasta, mutta ainoastaan tämän polviin asti; sitten luki hän rauhallisesti edelleen. Miehen matkoja ei Mari tavallisesti kysellyt. Tönu heittäytyi vaimon viereen maahan ja alkoi täyttää piippuaan. Oli hyvä vain, että häntä huomattiin niin vähän, sillä siten sai hän alkaa jutun ja sai myös äänensä varmaksi — parast'aikaa vielä nousi rinnasta jotakin tukahduttavaa kurkkuun.
"Missä sitten ovat poika ja tyttö?" kysyi hän kokeeksi jonkun ajan kuluttua.
"Varmaankin Pajusella", vastasi Mari ja vaihtoi kirjoja.
"Riitelittekö te?"