"Ei, tahdoin lukea."
Tönu veteli pitkiä haikuja. Iltataivas säteili vaaleanpunaisena varjostaen pihamaankin ruusunkarvaiseksi. Nuorikon pää ja kirja hohtivat heikosti.
"Meidän puheemme jäi kesken eräänä päivänä", virkkoi Prillup lopulta pannen kätensä nuorikon hartioille.
Mari luki edelleen, hän näytti olevan huvittavassa kohdassa; tietämättään pujotti hän kättään taaksepäin ja karisti Tönun käden pois, ikäänkuin häntä kyllästyttäisi tämän puhe. Mutta hän oli kuullut, mitä toinen oli sanonut, ja virkahti viimein päästyään pahimmasta jännityksestä:
"Mikä puhe?"
"No etkös muista. Olit paremmin kaupungin puolta. Että kerran päästyämme maitoa vieden niin pitkälle, lähtisimme kaupunkiin — — No niin, johduin sitä ajattelemaan sinä iltana, se oli uutta, minähän olen kuulunut multaan ja sontaan aivankuin tikut laatikkoon. Mutta kun alkaa ajatella — onhan kaupungissakin varsin hyvä olla, eikä siellä tarvitse elukoitten kanssa töhrystellä eikä huolehtia heinänkorresta eikä viljantähkästä, kaikki on valmista ja kaikki heti saatavissa, ei muuta kuin osta ja syö ja elä herrana ja rouvana. — Katsos, ottaisimme heti pari suurempaa taloa, — jos viitsisi, voisipa avata heti puodin tai tehdä jotain muuta pienempää; ahvääriä jollei viitsi, niin kasvaahan raha ilman muutakin korkoa. — No, olisipa sinulla sitten aikaa ja tilaisuutta oikein katsella niitä ihmisiä ja tavaroita — mitäs sanot, Mann?"
Nuorikko luki vielä monta riviä eteenpäin ja vastasi sitten nostamatta silmiään:
"Mutta ota maitohomma vuokralle, sitten kun Jaan alkaa moisiota ostella."
"Kun Joan — —?" Prillup sätkytti hiukan pitkiä koipiaan, hänen suupielensä vetäytyivät virnistykseen. "Älä puhu piloja, — ukko on nytkin jo loukkaantunut siitä, ettemme ymmärrä heti ottaa vastaan hänen tarjoustaan, että hänen täytyy odottaa odottamistaan ja tehdä kauppaa kuten maajussien kera. — Ryhtyisit oikein toimeen ja lopettaisit lorun" — lause tuli hellästi kehoittamalla.
"Loru on pian loppunut, jos sinä nyt vaikenet."