"Sinä siis — sinä siis et tahdo, vai mitä?"
"En."
Prillupin ruskeat silmät painuivat hetkeksi kiinni, aivankuin häntä olisi lyöty päähän; hän otti piipun suustaan ja pani taas suuhunsa, otti kerran vielä ja pani taas takaisin.
"Mutta sinä lupasit jo — — sanoit, että — —"
"Sanoin, että eläisin mielelläni kaupungissa, jos voisin."
"Jos voisit — — Niinkuin et sitten voisi — —; et voisi — —"
Lukija käänsi lehteä, hänen kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan piirre, sanat häipyivät Tönun kieleltä, hänen kaulansa pingoittui ja kurkusta tunkeutui ääni niinkuin häntä sisäisesti olisi kuristanut. Ikäänkuin lamautuneena loikoi hän pitkän aikaa vielä nurmikolla, sitten nousi hän ylös ja astui tupaan päin. Marista näyttivät hänen polvensa notkuvan.
Kahdeksas luku.
Tuo Prillupin Aabrami-vainaja oli epäillyt, kumpaa maailmassa tuli rukoilla, taivaan isää vai paholaista. Poika piti viisaampana palvella molempia, mutta hänen asiansa pysyi aina samassa vaiheessa. Edellinen vaikeni kokonaan antaen varmankin ymmärtää, ettei rukous mennyt hänen kansliaansa, toinen puheli Sutsun Triinun haisevien korttien välityksellä, mutta puutteellisesti, liian puutteellisesti. Hyvä sanoa: tartu onneesi, käy esteitten ohi, mutta miten tarttua, miten käydä? Miksikäs ne ylemmät ja alemmat vallat, jotka olivat säädetyt ihmisen avuksi ja johdatukseksi, niin vähäisen välittivätkin selvyydestä, etteivät he lainkaan ottaneet huomioon omien klienttiensä hengen yksinkertaisuutta! Selvää oli ainoastaan sana antamisesta ja ottamisesta. Ja Aabramin poika antoi. Mutta nyt, kun antava ei salli antaa, kun ei enää voi olla puhetta niskoittelun voittamisesta — mitäs nyt? Mihinkä nyt piru vieköön tarttua tai minkä ohi käydä?
Ja Prillup ajatteli taas kerran luopua koko tuumasta. Mutta hän kaivoi eilen haudatun ruumiin tänään jälleen esiin, herätti toivon eloon kuten ennenkin. Niin, kunpa se Sutsun ilmoittama onni olisi pieni! Mutta senhän piti oleman suuren onnen, vähintäin siis niin paljon kuin Tönu itse tiesi odottaa, mutta voi tulla enemmänkin, paljon enemmänkin. Ja senvuoksi kannatti taistellakin, senvuoksi kannatti vaivata päätä ja suuta, uhrata unta ja ruokahalua. Viimeinkin keksittäisiin ehkä kuitenkin paras neuvo, lopulta ehkä puuttuu oikea pää käteen, tai tulee onnellinen sattuma avuksi.